Ilmojen armoilla – huono sää on huono sää, vaikka muuta väitetään
Menneiltä vuosikymmeniltä muistuu mieleen kylmiä iltoja, rankkoja sateita ja ukkostakin. Yhtä totaalisesti surkeaa jazzsäätä kuin heinäkuussa 2022 saa kuitenkin hakea.
Ilmojen pitely on joka tapauksessa ulkoilmafestivaalin ikuinen uhka ja mahdollisuus. Siihen liittyen sanotaan, että huonoa säätä ei olekaan, on vain huonoja varusteita.
Se on höpö-höpöä. Jazzfestivaalilla huono sää on huono juttu, sillä se latistaa tunnelmaa. Jatkuvat sadekuurot, tihuttaminen ja varusteiden päälle pukeminen ja riisuminen ottavat päähän.
Enemmän kuin laiha lohtu oli sentään musiikki.
Pori Jazzin kattauksesta nousi kenties liiankin takuuvarmojen pääesiintyjien katveesta jälleen kerran esiin huima liuta DOMi & JD Beckin kaltaisia upeita yllättäjiä ja L’Impératricen tapaisia nuoria voimia sekä Juhani Aaltosen ja Charles Lloydin koulukunnan syvällisiä veteraanimuusikoita.
Oli aika hiljentyä ja aika riehaantua.
Ilari Tapio
Pori Jazz todisti jälleen kerran, että kaikenlaista musiikkia tarvitaan – äärimmäistä, sovinnaista ja kaikkea siltä väliltä
Nigeriläiskitaristi Mdou Moctarin keikka jakoi yleisön jo ensimmäisten tahtien aikana. Minä ja moni muu antauduimme äänivirtaan aivan haltioissamme, mutta jotkut musiikkiin avarakatseisestikin suhtautuvat katsojat poistuivat paikalta melkein heti.
Välitön reaktio puolesta tai vastaan johtunee siitä, että Moctarin musiikki on omalla tavallaan äärimmäistä. Vimmainen tempo kuljettaa lähes taukoamatonta, pistäväsoundista soolokitaraa, eikä äänenvoimakkuudessakaan säästellä.
Musiikki voi olla äärimmäistä monella tavalla – esimerkkeinä paikallaan pysyvä, mannerlaatan kokoinen drone-matto, kaikkein brutaalein death metal tai vaikkapa John Zornin Naked City -yhtyeen muutaman sekunnin mittaiset, kakofoniset ryöpsähdykset.
Äärirajoja kolkutteleva musiikki pakottaa kuulijan reagoimaan heti. Heittäydytkö mukaan vai annatko periksi?
Kaikenlaista musiikkia tarvitaan – äärimmäistä, sovinnaista ja kaikkea siltä väliltä. Tästä muistutti taas kerran runsaudensarvi nimeltä Pori Jazz lukuisissa sävyissä kukkivalla ohjelmistollaan.
Mikko Elo
Pori Jazzin taika kesti sateenkin
Tänä vuonna festivaalilla ajattelin poikkeuksellisen paljon tapahtumien pandemiasta ottamia iskuja. Miten Pori Jazz selviää kurjien säiden festivaalista taukovuosien jälkeen?
Tapahtuman kävijämäärät selviävät sunnuntaina. Kolme päivää todisti joka tapauksessa, että tärkein selvisi pandemiasta: tapahtuman henki. Ihmiset eivät enää pelkää toisiaan vaan kokoontuvat juhlimaan yhdessä.
En ole ennen kokenut näin kylmää ja sateista Pori Jazzia. Kummastakin ongelmasta selvisi kiskomalla lisää vaatteita päälle. Pipotkin puettiin Kirjurissa päähän.
Kylmää kyytiä ovat olleet myös viime vuodet henkisesti. Sitä vaivaa festivaali lääkitsi. Valtavien kriisien kanssa kamppailevassa maailmassa festareilla sai hetkeksi unohtaa murheet ja antaa musiikin viedä.
Tulevaisuudelle lupaa hyvää, että yleisö oli nuortunut. Näin konserteissa enemmän pari–kolmekymppisiä kuin koskaan.
Ihminen tuntuu usein lajina viheliäiseltä. Lewis Capaldin tulkitessa väkevästi tunteikkaita laulujaan Pori Jazz teki taikojaan. Oli helppo olla yhtä ympärillä vellovan ihmismassan kanssa. Musiikki sitoo yhteen tuhannet tuntemattomat – juuri se on Pori Jazzin ihme.
Sini Kuvaja