Kiihtyy, kiihtyy ja kiihtyy aina vaan – nigeriläiskitaristi tarjosi huimaavan yhdistelmän tuaregimusiikkia ja riipivää rockia

Mdou Moctar OP-lavalla torstaina.

Moctarin reseptin ainesosia ovat nigeriläiset rytmit ja melodiat, 1970-lukulainen säröisen liidikitaran hallitsema rock-soundi, 1980-luvun alun speed metalin huimaavat tempot sekä psykedeelisen rockin hypnoottinen toisto.

14.7. 19:24

Aina silloin tällöin eteen avautuu taide-esitys, joka saa ajan ja paikan menettämään merkityksensä. Ajantaju saattaa kadota niin, että esityksen mitta voisi olla yhtä hyvin silmänräpäys kuin ikuisuus.

Näin tapahtuu sateen ripotellessa keskellä porilaista iltapäivää, kun Mdou Moctar kumppaneineen ottaa lavan tunniksi haltuun.

Nigeriläinen, paimentolaisheimo tuaregien edustaja Moctar on alkemistin tavoin kehittänyt musiikillisen reseptin, jonka hedelmiä on poimittavissa hänen kahdella edellisellä levyllään Afrique Victime (2021) ja Ilana (The Creator) (2019). Elävässä esityksessä nautittuna nuo hedelmät maistuvat vielä väkevämmiltä.

Tuon reseptin ainesosia ovat nigeriläiset rytmit ja melodiat, 1970-lukulainen säröisen liidikitaran hallitsema rock-soundi, 1980-luvun alun speed metalin huimaavat tempot sekä psykedeelisen rockin hypnoottinen toisto. Kun tähän lisätään oman kansan sortoa vastustavat kantaaottavat lyriikat, on paketti poikkeuksellisen räjähdysaltis.

Vasenkätisen Mdou Moctarin sormet liukuvat otelaudalla salaman nopeudella.

Keikan kahdeksan kappaletta noudattavat jotakuinkin samaa kaavaa, se on myönnettävä. Moctar kumppaneineen toteuttaa tuon kaavan niin tehokkaasti, että kvartetin mykistävän yhteensoiton edessä on pakko antautua.

Rytmien painotukset ovat länsimaiseen korvaan eksoottiset. Komppi tuntuu kulkevan nykien, mutta samalla siinä on vastustamaton imu.

Rumpali Souleymane Ibrahim on melkoinen tapaus. Hän ei ainoastaan pidä kiivasta tempoa yllä. Hän pitää ensin tempoa yllä ja soittaa sitten mielipuolisen fillin, jonka jälkeen lisää tempoa entisestään.

Rytmikitaristi Ahmoudou Madassane jauhaa pohjasointua kurinalaisesti kuin Johnny Ramone konsanaan. Mikey Coltunin basso kiemurtelee nerokkaan salakavalasti tuoden rytmeihin lisää värejä.

Maestro Moctar itse liukuu notkeiden laulumelodioiden ja säälimättömän kitararevityksen välillä. Lyriikat ovat tuaregikieltä eikä minkäänlaisia välispiikkejä kuulla, joten sanoitusten painokas sisältö ei keikkamuodossa aukea.

Esityksen huipentaa Afrique Victime -levyn eeppinen nimikappale, joka käynnistyy viipyillen, mutta kohottaa lopulta aiempien biisien hurmoksen toiseen potenssiin. Valelopetukset ja niiden jälkeiset, entistä kiivastempoisemmat lähdöt tuovat mieleen Motörheadin Overkill-klassikon. Yhteys ei liene sattumaa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut