Katulasten jengistä kertova Auringon lapset virkistää sielua, koska se ei ole lainkaan kyyninen – mutta siitä ei silti jää valheellisen hyvä olo

Auringon lapset oli Iranin ehdokas parhaan kansainvälisen elokuvan Oscar-palkinnon saajaksi. Hetkittäin elokuva vetoaa liikaa katsojan yhteiskunnalliseen omatuntoon, mutta suurimmaksi osaksi kerronta on tyylikästä ja lapsinäyttelijät kerrassaan mainioita.

Zahra (Shamila Shirzad) ja Ali (Rauhollah Zamani) kohtaavat Teheranin metrossa elokuvassa Auringon lapset.

2.6. 20:30

Draama

Auringon lapset. Ohjaus Majid Majidi. Käsikirjoitus Majid Majidi ja Nima Javidi. Pääosissa Rauhollah Zamani, Ali Nasirian, Javad Ezzati, Tannaz Tabatabaie, Mahdi Mousavi, Shamila Shirzad, Abolfazi Shirzad, Manu Ghafouri. K12. 99 min. ★★★★

Auringon lapset alkaa kuin mikäkin tyylikäs heist-elokuva: nopeita leikkauksia pysäköintihallissa, uusia autoja, joukko ryöstäjiä valmistautumassa keikkaan ja sitten toteuttamassa sitä.

Joukko ryöstäjiä vain on joukko lapsia, ja he ovat ryöstämässä pelkästään autojen pyöriä. Vähän myöhemmin päähenkilö Ali (Rauhollah Zamani, joka voitti suorituksellaan palkinnon Venetsian elokuvajuhlilla) piilottelee etsijältään, alamaailman tyypiltä moottoripyörän päällä, sitten juostaan Teheranin kaduilla karkuun, jäädään kiinni, joudutaan pomon juttusille ja päästetään kyyhkyset lentoon.

Elämä on nukkavierua ellei täysin ränsistynyttä, mutta kuvat ovat hiottuja, ja näppäriä otoksia riittää: lapset leikkivät ympyrän muotoisella vesialtaalla ennen kuin lähtevät, kamera nousee ja kääntyy kuvaamaan allasta suoraan yläpuolelta. Vihreä vesi kimaltelee, ja sitten elokuvan nimi ilmestyy siihen. Kuvaaja Hooman Behmanesh on saanut elokuvan täyteen aurinkoa.

Katulasten ja syrjäytettyjen ihmisten maailmassa on kauneutta, iranilainen ohjaaja Majid Majidi haluaa sanoa, niin kuin on halunnut sanoa aiemminkin urallaan, jonka huippuihin kuuluu vuoden 1997 Taivaan lapset.

On hyväksikäyttäjiä, niin kuin alamaailman aikuiset, mutta on myös auttajia, niin kuin katulapsille perustetun Auringon koulun opettajat ja rehtori. 12-vuotias Ali ja hänen pieni lapsijenginsä (jonka näyttelijöistä osa on oikeita katulapsia) kirjautuvat sinne, koska Alin alamaailmapomo käski. Lähellä koulua, maan alla, on aarre, jonka gangsteri haluaa. Sitä varten täytyy aloittaa tunnelin kaivuu salassa koulun kellarissa. Unelmia rikastumisesta ja vanhempien auttamisesta.

Vähitellen vastuuntuntoiset aikuiset murtavat jengin muurit. Ehkä toisenlainen elämä on mahdollista? Samalla varsinkin yksi aikuinen oppii kadun lapsilta jotain tärkeää. Täysin ennalta-arvattavaa, mutta hyvin tehtyä. Ennalta arvaa myös aarteen tarkemman olemuksen.

Kun koulun portti onkin yhtenä päivänä kiinni ja pihalla vuokrarästeistä selittäviä kapitalisteja, rehtori turhautuu ja antaa lapsille lopulta luvan kiivetä aidan yli. Koulu on koulu, ja kaikilla on sekä oikeus että kyky oppia!

Lapset heittävät ensin reppunsa aidan yli ja kiipeävät sitten perässä. Auringon kilo täyttää kuvat, kyyneleitä esiin hamuava musiikki soi.

Vähempikin olisi riittänyt, mutta kun heti elokuvan aluksi kerrotaan, että se on omistettu maailman 152 miljoonalle lapsityöhön pakotetulle lapselle, yllätyksenä kohtaus ei tule.

Majidin elokuvat ovat ennenkin kärsineet jonkinasteisesta kerronnallisesta päällekäymisestä. Aiheen absoluuttinen tärkeys ja halu tehdä visuaalisesti kaunista elokuvaa kurjasta maailmasta ovat ehkä syy. Abbas Kiarostami Majidi ei ole, hienovarainen monitulkintaisuus puuttuu, ja lapsihahmot muuttuvat välillä pelkiksi yhteiskuntakritiikin välineiksi.

Silti elokuva tekee valtavasti asioita tyylillä. Esimerkiksi rehtori Amanin (Ali Ghabeshi) yritys parantaa asioita lähtemällä ehdolle kaupunginvaltuustoon kuvataan äärimmäisen yksinkertaisesti muutamalla lyhyellä leikkauksella esitteisiin ja sitten painaviin katseisiin. Kuinka taloudellista kerrontaa! Muutamalla kuvalla voi hetkessä kertoa valtavasta yhteiskunnallisesta ongelmasta.

Virkistää sielua, ettei elokuva ole pisarankaan vertaa kyyninen. Virkistää sielua vielä lisää, ettei elokuva usko myöskään positiivisuuteen. Tämä ei ole pikkukiva elokuva, jossa ongelmat ratkaistaan ja katsojalle jää teatterista poistuttuaan mukava olo.

Zahra-tyttö (Shamila Shirzad, hänkin loistava) pakottaa metroasemalla Alin tajuamaan, että kyseessä on muutakin kuin jännä aarteenetsintä. Jos lapsijengin jäsen, Afganistanista paennut Abolfazl (Abolfazl Shirzad) jää kiinni, uhkana on karkotus takaisin. Tämä on hieno kohtaus, yksi parhaista kahden lapsinäyttelijän välisistä, joita olen vähään aikaan nähnyt. Tässä lapset ovat lapsia ja heillä on oma monimutkainen sisäinen maailmansa.

Elokuvan loppu on täynnä jännitystä ja uudestisyntymisen symboliikkaa. Kaikki on menetetty rankkasateen aikana. Ketään ei ole jäljellä. Kello soi välitunnin merkiksi. Aurinko paistaa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut