Ville-Juhani Sutinen on kirjailija, kääntäjä ja valokuvaaja. Hän oli tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana vuonna 2019 yhdessä Ville Ropposen kanssa kirjoittamallaan teoksella Luiden tie (Like).

Heimoverta etsimässä

Ville-Juhani Sutinen kiersi Suomea ja selvitti, mitä eri alueet ovat vuosisatojen aikana merkinneet ja mitä heimoaatteesta on jäljellä. Matkoillaan hän ymmärsi myös, missä sijaitsee maamme uusi kansallismaisema.

Mistäs olet kotoisin?

Mahtavatko tuon lauseen lukea eri tavoin eri puolilla Suomea asuvat ihmiset?

Luetaanko se Savossa sikäläisen luonteen mukaisesti myhäillen? Pohjanmaalla suutahtaen? Hämeessä tasaisesti tavaten? Karjalassa ääneen kalkattaen? Helsingissä ylimielisesti tuhahtaen?

Vai onko siinä kysymys, joka ei nykyään kiinnosta juuri ketään?

Siitä kirjailija ja valokuvaaja Ville-Juhani Sutinen halusi ottaa selvän. Aiemmilla kirjamatkoillaan hän on reissannut muun muassa Venäjällä, Yhdysvalloissa ja Arktiksella asti, mutta nyt oli kotimaan vuoro.

Niin sanottuun heimoaatteeseen hän suhtautui ennen matkaa varauksellisesti.

”Minusta on ollut turhaa yksinkertaistamista sanoa, että esimerkiksi savolaiset olisivat muita lupsakampia”, hän selittää. ”Päätin kuitenkin suhtautua ajatukseen eri heimoista ennakkoluulottomasti.”

Tankavaaran kultakylässä kullankaivanta yhdistyy villin lännen populaarikuvastoon.

Nyt Sutisen Matkalla Suomeen -kirja (Into, 2022) on juuri ilmestynyt. Siinä kirjailija kiertää kamera kaulassa Suomea ja pohtii maakuntien syvintä olemusta sekä omaa henkilöhistoriaansa.

Hän myös löytää paikan, jossa heimohenki loistaa räikeimmillään.

Suomen heimoista puhuttaessa viitataan usein Zacharias Topeliukseen ja hänen Maamme kirjassa esittelemiinsä määrittelyihin suomalaisista heimoista. Topeliuksen mukaan eri maakunnissa asuvat kansat erkanevat toisistaan niin ulkonäön, vaatteenparren, luonteen, tapain kuin elämänlaadunkin suhteen.

Topeliuksen kuvauksissa ruumiinrakenteella on ajan hengen mukaan keskeinen asema. Esimerkiksi karjalainen muistuttaa muistuttaa kähärätukassaan ”sammalmetsää tai karvaista eläintä”, ja eri heimojen henkiset piirteet kumpuavat usein suoraan ruumiillisista ominaisuuksista.

Koko maan tasolla erot kuitenkin sulautuvat kauniilla tavalla yhteen.

”Tämä kansa on tullut yhdeksi, niin kuin monta puuta tekee suuren metsän. Petäjät, kuuset ja koivut ovat eri puunlajeja, mutta yhdessä muodostavat he metsän”, Topelius kirjoittaa.

Sutisen mukaan 1870-luvulla ilmestynyt Maamme-kirja onkin kynämiehen tilaustyö. Suomi oli tuohon aikaan monikulttuurinen ja rajoiltaankin epämääräinen alue, ja yhteenkuuluvuuden tunteen herättämiseksi kaivattiin kansallisromanttista ajatusta yhdestä kansakunnasta.

”Topelius keksi käyttää ajatusta eri heimoista hyväkseen ja esitti, että Suomi on mosaiikkimainen muodostelma, jossa eri palaset muodostavat yhden kokonaisuuden”, hän selittää.

Saari Hossan kansallispuistossa Kainuussa.

kirjailija Sutinen siis kiersi Suomea ennakkoluulottomalla mielellä, ja pohti mitä tunnusomaista mistäkin maakunnasta löytyy.

Monenlaista myyttistä hahmoa vastaan tulikin. Satakunnassa muisteltiin yhä kirvesmurhaaja Lallia, Savossa elämän rennosti ottavaa Putkinotkon Juutas Käkriäistä ja Karjalassa tietysti Tuntemattoman sotilaan Antero Rokkaa.

Kaikkiaan heimoaate kuitenkin vaikutti viime vuosikymmeninä väljähtyneen. Kyselytutkimuksista Sutinen havaitsi, että vaikka EU on nostanut ajoittain pintaan kansallistunnetta, pääosalle suomalaisista heimo tai maakunta eivät enää ole erityisen merkittäviä identiteetin määrittäjiä.

Yhtä suuri osa suomalaisista identifioituu esimerkiksi Eurooppaan kuin kotimaakuntaansa.

Kirjan tekijä Julma-Ölkyllä. Hossan kansallispuiston pohjoisosassa sijaitseva Julma-Ölkky on pääosin Pohjois-Pohjanmaan puolella.

Itse Sutinen on hyvä esimerkki entistä juurettomammasta suomalaisesta. Hän on syntynyt Helsingissä, viettänyt lapsuutensa Kokemäellä, opiskellut Tampereella ja muuttanut sieltä nuorena kirjailijana Turkuun.

Myöhemmin hän on asunut vuosia ulkomailla, ja tällä haavaa päätynyt Jyväskylän Kuokkalaan, mutta yhtäkään näistä paikoista hän ei pidä kotipaikkanaan.

Saattaa kuulostaa jonkun mielestä ikävältä, mutta Sutisesta se on enemmänkin siunaus kuin kirous.

”Kyllä mä pidän sitä enemmänkin vapautena. Voimakas sitoutuminen johonkin paikkakuntaan sisältää kuitenkin myös sitä keinotekoisesti rakennettua suhdetta. Vaikka jossain taustalla se kokemäkeläisyys minussakin jyskyttää.”

Lallin asumus on Kokemäen ja Köyliön rajalla.

Yhä maakuntien tenho kuuluu esimerkiksi popkappaleissa. Ismo Alanko luetteli ikonisessa Suomi putos puusta -kappaleessaan aikoinaan koko liudan maakuntia, ja myöhemmin puolivakavasta nostalgiasta ovat ammentaneet kymmenet artistit.

Litku Klemetti laulaa junasta Kainuuseen ja Maustetytöt ajavat taksilla Vaalaan.

Yhtenäinen Suomi taas kuuluu esimerkiksi Janne Rintalan sanoittamassa, Arttu Wiskarin esittämässä kappaleessa Suomen muotoisen pilven alla sekä Olli Halosen Pohjolassa.

”Heimoaate on nykyään vähän kuin Frederikin ura”, Sutinen muotoilee. ”Frederikhän teki aikansa uraa vakavissaan, kunnes sitten huomasi, että homma toimii paremmin, kun luo itse parodian itsestään.”

Postmodernia leikillisyyttä Sutinen havaitsi matkallaan silloin, kun konduktöörit vitsailivat Kuopion-junassa Savon murteella.

Ja harva satakuntalainen kai enää oikeasti ajattelee, että hänessä kiertää muinaisen kirvessurmaajan veri.

Varsinkin kun Lallia ei täysin varmasti ole ollut olemassakaan.

Lalli surmaa piispa Henrikin Karl Ekmanin vesivärityössä. Työ on 1800-luvun puolivälistä. Kirjan kuvitusta.

On kuitenkin vielä yksi paikka, jossa usko heimoaatteeseen tutkitusti elää.

Nelisen vuotta sitten Suomen kulttuurirahasto ja ajatuspaja e2 kartoittivat kyselytutkimuksella muun muassa suomalaisten samaistumista kotiseutuunsa. Selvisi, että siinä missä suomalaisista kaikkiaan vain puolet kokee heimon merkitykselliseksi itsensä kannalta, määrä on eteläpohjalaisten parissa 75 prosenttia.

Lakeuksia kohti ajellessaan Sutisella heräsi seudusta vahvoja mielikuvia. Oli vaikea olla ajattelematta jussipaitoja ja viinan riivaamia puukkojunkkareita.

Mielessä pyörivät myös valtavat pellot.

Koskenkorva...

Vihtori Kosola...

Ja Jaakko Ilkka tietenkin. Jaakko Ilkka oli 1500-luvulla luvulla elänyt varakas talonpoika, joka toimi nuijasodassa kapinallisten talonpoikien päällikkönä.

Sutiseen nuijamiesjohtajan muistomerkki teki lähtemättömän vaikutuksen.

”Kokonaisuus näyttää Albanian vainoharhaisen johtajan Enver Hoxhan 1900-luvun jälkipuoliskolla rakennuttamien bunkkerien arvokkaammalta esivanhemmalta, jolle on kasvanut neljä raajaa – kuin Ilkan raajat teilipyörässä”, hän kirjoittaa.

Ilmajoen museosta puolestaan löytyi harvinainen esine.

Vitriiniin oli laitettu esille Jaakko Ilkan saapas.

Yksi syy pohjanmaalaiseen korostuneeseen heimotunteeseen saattaa olla juuri Topelius. Pohjanmaalla itsekin syntynyt kirjailija esittää nämä itsetietoisina ihannesuomalaisina.

Topeliuksen mukaan pohjanmaalainen mies on omapäinen, sinnikäs ja Jaakko Ilkan lailla puolustaa kotiaan viimeiseen asti.

Luonnehdinta on elänyt, kuten pohjalaisille tyypilliset vaatteetkin – niin fiktiivisiä kuin ne ovatkin.

Nykymallinen jussipaita kehitettiin Suomi-Filmin puvustamossa vuonna 1925 Pohjalaisia-elokuvaa varten. Koskenkorva-mainoksesta tuttu Etelä-Pohjanmaan kansallispuku taas luotiin vuonna 1953.

Toisaalta Sutinen huomauttaa, että kulttuuriset symbolit luodaan usein jotain tarkoitusta varten.

Keskisen kyläkauppa ottaa vaikutteita ympäri maailmaa.

Alavudella Tuurissa puolestaan sijaitsee suomalaisen heimoaatteen todellinen sulatusuuni.

Sutisen kirjan värikäs kuvailu johdattaa paikkaan, joka on yhdistelmä Aulangon graniittilinnaa ja Walmart-hypermarkettia.

On pylväitä, fasadeja, enkelipatsaita, yksisarvisia ja kultaisia portteja.

”Tuntuu kuin Viking Amorella olisi haaksirikkoutunut Akropolis-kukkulan matkamuistokojun päälle”, Sutinen kuvailee kirjassa.

Koskenkorva-mainoksesta tuttu Etelä-Pohjanmaan kansallispuku luotiin vuonna 1953.

Kysymys on tietenkin Vesa Keskisen maankuulusta kyläkaupasta. Tuurin kyläkaupassa myytävät tuotteet lainailevat suruttomasti sieltä täältä Suomen ja maailman historiasta. Sutisen matkan aikaan Eero Järnefeltin Raatajat rahanalaiset -maalaus oli Keskisen puljussa esillä sisustuskuosina, ja Tuntemattomalla sotilaalla myytiin siivousvälineitä.

Tribaalitatuointitarrat olivat alennuksessa, kuten Topeliuksesta kertova kirjakin.

”Lyhyesti sanottuna Keskisen kyläkauppa edustaa pohjalaista puukkojunkkaribarokkia, jota eivät pidättele mitkään säädyllisyysvaatimukset. Kun kaikkeen on varaa, kaikki tehdään”, Sutinen analysoi.

Jaakko Ilkan paikan ottaneen Vesa Keskisen maanläheisessä eetoksessa hän näkee häpeilemätöntä nousukkuutta, jossa sivistys tulkitaan turhaksi pokkuroinniksi ja perstuntuma on aitouden osoitus.

Kyläkauppiaan pohjanmaalaisuuteen tuomia uusia ulkoisia tunnusmerkkejä ovat Ferrari, aurinkolasit ja nahkarotsi.

Paradoksaalisesti Keskisen kyläkauppa edustaa siis paikkaa, jossa heimohenki virtaa ehkä vahvempana kuin missään muualla. Ja missä heimoidentiteetti toisaalta voimakkaimmin sulautuu kaikkeen muuhun kulttuuriseen krääsään.

Vesa Keskinen ja Jane Keskinen kuvattuna kyläkaupassa vuonna 2019.

HEIMOaatteen modernia vaalimista kirjailija löysi niiltä lukemattomilta ABC-asemilta, joilla matkansa aikana pysähtyi, ja joita hän pitää kaurismäkeläisten essonbaarien sijaan suomalaisuuden todellisena ilmentyminä.

Monet ABC-huoltamot viittaavat nimellään paikalliseen historiaan ja identiteettiin, ja joissain on myös esillä valokuvia tai sisustusrihkamaa, joka kertoo alueen menneisyydestä.

Kirjaa tehdessään Sutinen kiersi Suomen ikonisimmat paikat, kuten Kolin, Punkaharjun, Kainuun vaarat ja Imatran kosket. Keltaisen ABC-tornin juuressa leviävää näkymää hän kuitenkin pitää maamme todellisena kansallismaisemana.

”Moni ei varmaankaan haluaisi nähdä sitä sellaisena”, Sutinen epäilee. ”Me ajatellaan, että Suomessa on puhdasta luontoa, kauniita maisemia ja kivoja pikkukaupunkeja, mutta todellisessa elämässä me toimimme kuitenkin tavalla, joka tuottaa ABC-huoltamoita ja muuta sellaista.”

Edellistä ei pidä ymmärtää väärin. Kirjassa Sutinen ilmoittaa pyrkineensä välttämään tietoisesti rahvasta alaspäin katsovaa ”älymystökatsetta”.

ABC:t palvelivat Suomen-turneella loistavasti hänen tarpeitaan.

Niissä sai jopa vaihdettua vauvalle vaipat.

Hämeenlinnan laitamilla sijaitsevassa betoninessa viljasiilossa on Suomen suurin katutaideteos, australialaisen Guido van Heltenin toteuttama yli 50 metriä korkea muraali.

Kirjansa Sutinen lopettaa Helsinkiin. Se luontevaa, sillä nykyään heimoaatetta vaalitaan ja ehkä uudistetaankin lähinnä mainostoimistoissa, joista valtaosa sijaitsee pääkaupungissa.

Siinä kuin Antti Tuisku ratsastaa lappilaisuudella, ja Duudsonit pohjanmaalaisuudella, on myös stadilaisuudella omat puolestapuhujansa. Kuten vaikkapa Anja Snellman, Pekka Sauri, Tarja Halonen, Tuomari Nurmio ja Pirkko Saisio.

Ja jos ABC-ryhmä nostattaa heimohenkeä maakunnissa, Alepa tekee sitä Helsingissä. Mainoksessa kauppaketju kertoo myymälöitään olevan esimerkiksi sellaisissa eksoottisilta kuulostavissa paikoissa kuin Kantsu, Runski, Jäke, Puksu, Mellari, Meklu, Martsi ja Kaltsi ja kauppaa parhaillaan kaupunginosapipoja. Myös esimerkiksi Kotipizza on nimennyt myymälänsä näkyvästi kaupungin eri osien mukaan.

”Helsinki on ainoa Suomen kaupunki, jossa on mahdollisuus kokea aitoa kaupunginosaylpeyttä, ja minusta Helsingissä stadilaisuus onkin vaihtumassa kaupunginosa-aatteeseen”, Sutinen sanoo.

Kaupallistettua heimoaatetta hän ei pidä sen kummempana asiana kuin Topeliuksen tarinoitakaan.

”Heimot ovat aina olleet keksittyjä, eivätkä ne 1800-luvun lopussa olleet sen aidompia tai genetiikasta ponnistavia kuin nykyäänkään. Heimoaate vastaa eri aikoina erilaisiin tarpeisiin, ja tällä hetkellä se tarve on kuluttajuus.”

Elä, Suomen lapsi, vaihda pois sun maatas armasta!

Sana ja leipä vieraan ois kovaa ja karvasta.

Oli se Topelius aika satusetä.

Vaan kuka sen uskaltaa mennä Seinäjoelle sanomaan.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut