Osmo Tapio Räihälä voitti tietokirjallisuuden Finlandian, ja hän haluaa lohduttaa nykymusiikin vaikeuden kanssa tuskailevia: ”Ei tarvitse tietää, riittää että heittäytyy” - Kulttuuri - Satakunnan Kansa

Osmo Tapio Räihälä voitti tieto­kirjallisuuden Finlandian, ja hän haluaa lohduttaa nyky­musiikin vaikeuden kanssa tuskailevia: ”Ei tarvitse tietää, riittää että heittäytyy”

Osmo Tapio Räihälä yllättyi, kuinka paljon hänen nykymusiikkia käsittelevä kirjansa on saanut huomiota, kun nykytaidemusiikki on muuten ollut mediassa pahasti marginaalissa.

Osmo Tapio Räihälä kuvattiin Haagan alppiruusupuistossa, jossa hän usein ”käveltää”, eli miettii tulevia sävellyksiään kävelylenkeillään.

1.12.2021 19:23 | Päivitetty 2.12.2021 7:32

”Kirja avaa uuden maailman, ei sysäämällä minut yksin ovesta sisään, vaan kulkemalla kanssani käsi kädessä.”

Näillä sanoin perusteli tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittajan tänä vuonna valinnut Katri Makkonen voittajavalintaansa, Osmo Tapio Räihälän kirjaa Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa (Atena).

Kirjassaan Räihälä kertoo nykytaidemusiikin olemuksesta ja antaa lukijalle eväitä uusimman musiikin kohtaamiseen. Hänen kirjoitustyylinsä on jutusteleva ja muistuttaa poljennoltaan radio-ohjelmaa, jonka kertoja johdattaa kuulijaa uusien asioiden äärelle.

Räihälä onkin tehnyt paljon musiikkia käsitteleviä radio-ohjelmia Yleisradiolle, ja kokemus puhutun kielen kanssa kuuluu hänen teksteistään. Asiantuntijuutta tuo Räihälän työ nykymusiikkisäveltäjänä sekä monenlaisten musiikkitekstien ja -ohjelmien laatiminen.

”Jos ihminen on joskus kuunnellut minun tekemiäni radio-ohjelmia, huomaa että se tyyli on vapaa, pois pönötyksestä pyrkivä”, Osmo Tapio Räihälä kertoo.

”Olen aina yrittänyt lähestyä ihmisiä niin että lukija tai kuulija ei tuntisi, että häntä katsotaan jotenkin von oben. Mitä vaikeammista asioista puhuu, sitä yksinkertaisemmin oikeastaan kannattaa puhua. En varsinaisesti pyrkinyt yksinkertaiseen ilmaisuun, vaan pikemminkin pyrin osoittamaan kielellisen ilmaisun tietyllä letkeydellä, että tästä asiasta voi puhua muutenkin kuin otsa rypyssä.”

Perinteisesti nuo otsarypyt ovat johtuneet siitä, että nykytaidemusiikki todella koetaan vaikeaksi. Uudessa musiikissa on paljolti hylätty esimerkiksi klassisen musiikin harmoniamaailma, jota säveltäjät kuitenkin kehittelivät satojen vuosien ajan ja johon myös kuulijat tottuivat.

Perinteinen tonaalinen harmoniakäsitys on samalla määrittänyt sointurakenteen lisäksi monia muitakin sävellysten piirteitä, esimerkiksi muotorakenteita, joihin kuulijat ovat vuosisatojen varrella tottuneet ja jotka he tuntevat tiedostamattaankin. Uusimmassa musiikissa tällaista turvaverkostoa ei kuulijalla usein ole, vaan musiikin toimintaperiaatteet saattavat vaihdella teoksesta toiseen.

”Yksi tärkeä teesi kirjassani on se, että nykytaidemusiikin koettu vaikeus johtuu siitä, että kuulija ei tiedä, missä kohtaa ollaan menossa ja minne ollaan menossa – vai ollaanko menossa minnekään. Kirjassa lohdutan, että ei tarvitsekaan tietää, siihen voi vain heittäytyä ja ajatella, miltä tämä tuntuu. Se on se oleellinen asia: taideteos on aina kokemus tai tuntemus. Millään muulla ei ole oikeastaan väliä.”

Nykymusiikin rajapyykiksi Räihälä on paaluttanut toisen maailmansodan ja pitää kaikkea sitä ennen sävellettyä musiikkia jo klassisena musiikkina. Hän totta kai tiedostaa myös tarkkojen rajalinjojen vetämisen epätarkkuuden, sillä kaikilla aikakausilla on ollut sekä perinteeseen tukeutuvia että uudistushaluisia muusikoita. Tosiasiassa vanha ja uusi yleensä limittyvät toistensa päälle.

”Minun oli pakko vetää edes näennäinen raja, jotta pystyn määrittelemään mistä puhutaan. Ajatuksenani on, että kun puhutaan vaikka [1900-luvun alun modernisteista] Arnold Schönbergistä tai Anton Webernistä, silloin ei puhuta enää nykymusiikista, koska se on jo historiallista musiikkia. Minun korvissani he kuuluvat klassisen musiikin jatkumoon.”

Osmo Tapio Räihälä (s. 1964) on työskennellyt suomalaisessa musiikkielämässä monenlaisissa rooleissa. 1990-luvun taitteessa hän kirjoitti jonkin aikaa Turun Sanomiin ja Helsingin Sanomiin, ja tuohon aikaan hän myös aloitti säveltäjänuransa.

1990-luvun lopulla hän oli perustamassa Uusinta-kamariorkesteria ja sen yhteyteen perustettua Uusinta-nuottikustantamoa. Yleisradiolla hän työskenteli 12 vuoden ajan ja on sen jälkeen, vuodesta 2016, ollut vapaa säveltäjä.

”Minut on yllättänyt se, että kun tämmöinen aihe kuin nykytaidemusiikki on muuten ollut mediassa pahasti marginaalissa ja välillä jopa täysin pimennossa, niin tämä kirja on yllättäen saanut tosi paljon huomiota ja julkisuutta”, Räihälä sanoo.

”Olenkin vähän huvittuneena naureskellut sille, että ihminen säveltää ikänsä musiikkia, joka ei kiinnosta ketään, ja sitten kun kirjoittaa kirjan siitä musasta, yhtäkkiä kaikki ovatkin kiinnostuneita.”

Uutista muokattu 2.12. kello 7.31: Kirjailijan etunimet oli alun perin yhdistetty osassa tekstiä väliviivalla. Kirjoitusasu yhdenmukaistettu ja väliviivat poistettu.

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut