Dokumentti
Invisible Demons – Tuhon merkit. Ohjaus Rahul Jain. Käsikirjoitus Rahul Jain, Iikka Vehkalahti, Yaêl Bitton. 70 min. K7 ★★★
Elokuvan nimi on Invisible Demons, näkymättömät paholaiset. Sillä elokuva viittaa suoraan Delhin ja muiden äärimmäisen saastuneiden kaupunkien savusumuilmassa valtoimenaan leijuviin, silmille käytännössä näkymättömiin tappaviin pienhiukkasiin, jotka on elokuvassa saatu yhdessä kohtaa taltioitua kuviin.
Epäsuoremmin nimi viittaa meihin, ihmisiin, jotka olemme ehkä yksilöinä näkymättömiä mutta kokonaisuutena vieneet planeettamme elonkehän vaaralliseen epätasapainoon. Epätasapainon seuraukset iskevät jo täydellä voimalla delhiläisiin.
Luojalle kiitos tästä dokumentista enimmäkseen puuttuvat puhuvat päät, ja silloin kun niitä on, ne kuuluvat lähinnä Delhin vähemmän onnekkaille, köyhille ihmisille, joille Delhin ilma pienhiukkasineen on ”keuhkot lävistäviä myrkkynuolia”. Kaikki tiedostavat ongelman, ja hallitukselta vaaditaan tekoja. Mitään ei tapahdu.
Myös kertojaääntä, ohjaaja Rahul Jainin omaa, esiintyy 70-minuuttisessa elokuvassa yhteensä vain muutaman minuutin verran. Lyhyesti hän myös esiintyy kuvissa, kääntää ilmastoinnin päälle, kun ikkunan takana apina syö banaania 45–50 asteen lämpötilassa. Kertoja sanoo olevansa niin sanottu ilmastointilapsi, etuoikeutetussa asemassa asuntojen viileydessä kasvanut, jolle ”luonto” oli jotain käytännössä tuntematonta, rajattu alue jossain muualla. Kertoja syntyi vuonna 1991, kun Intiassa aloitettiin suuret talousuudistukset ja markkinat vapautettiin.
Seuraa koko joukko kammottavuudessaan kauniita kuvia Delhin modernista elämästä, saasteista, ympäristöongelmista ja ilmastonmuutoksen aiheuttamista haitoista. Kerrontaa rytmittävät NDTV:n säälähetykset, jotka puhuvat ilmansaasteiden tasosta ja lämpötiloista ja siitä, miten kukaan ei tunnu tekevän mitään. Näitä lähetyksiä ja sääreportteri Divya Wadhwan seuraamista on mukana vähän liian usein, aivan kuin tekijät eivät olisi luottaneet, että kuvat kertovat tarpeeksi.
Ulos zoomaava lennokkikuva on lyhyessä ajassa muuttunut kliseeksi ja ylikäytetyksi hohhoijaa-kuvastoksi, mutta Invisible Demonsissa on kaksi hetkeä, jolloin dronekuva todella toimii. Yksi haastateltava kertoo vihreyden keskellä, että vain muutama sata vuotta sitten Delhi oli täynnä metsää, ja sitten metsän päältä suoraan ylöspäin lentävä kamera paljastaa, että metsä on aidattu pikkupläntti moottoritien vieressä. Toisessa kohtaa kamera kuvaa yksittäistä dyykkaria kaatopaikalla, joka näyttää jo valmiiksi suurelta, mutta jonka laajentuva kuva näyttää vielä monta kertaa valtavammaksi kuin ensin ajatteli, vuoreksi roskaa, kansantalouden saavutusten näyttelyä.
Visuaalisia oivalluksia on muutamia, esimerkiksi tulvivan kadun yli kannettava ilmastointilaite, kaksi lehmää (pyhiä!) syömässä muovipusseja, jumalhahmo, joka upotetaan saasteista vaahtoavaan jokeen, jokeen, jonka pitäisi olla äitijumala, mutta joka on nyt hylännyt ihmiset, tai ehkä liian suuri osa ihmisistä on hylännyt joen.
30 miljoonan asukkaan Delhissä ilmastonmuutos on jo täyttä todellisuutta. Mutta ei vain ilmastonmuutos, myös ympäristön pilaaminen on saavuttanut ennennäkemättömät mittasuhteet.
Ennen monsuunit toivat uuden elämän, nyt ne tulevat sellaisella voimalla ja niin pitkään, että kaksi kolmasosaa Intiasta tulvii. Sitten tulevat hyttyset, ja niitä vastaan täytyy taistella levittämällä myrkkykaasua korttelista kortteliin. Jos tukala helle ja tulvat eivät saaneet pysymään sisällä, myrkkykaasu viimeistään ajaa ihmiset kadulta ovien taakse. Tai ajaa sisälle ne ihmiset, jotka sisälle pääsevät.
Myrkyillä olemme luonnon pilanneet, ja myrkkyjä syydämme lisää vain pitääksemme yhteiskunnan jotenkin toiminnassa. Ilmastointi sallii elää kuumuudessa, mutta miljoonat ja miljoonat ilmastointilaitteet pahentavat tulevaa kuumuutta ja tulvia. Asioiden tilasta dokumentti syyttää 30 vuotta jatkunutta nopeaa talouskasvua, ja rivien välissä kaikuvat äänettä Marx, Engels ja Kommunistinen manifesti, mutta dokumentin näkökulmaan tulee jopa jumalallista väriä niin haastatelluilta delhiläisiltä kuin kertojalta.
Tai näin tulkitsen, sillä muuten kertojan väitteessä ”kun viime kerran oli näin kuumaa, asteroidi osui maahan ja tappoi lähes kaiken elämän” ei ole mitään järkeä. Maapallon kuumuudella ja asteroidin tekemällä tuholla ei ole mitään kausaalisuhdetta – tai on, mutta toisinpäin ja päinvastoin: dinosaurukset sukupuuttoon vienyt asteroidihan aiheutti ydintalven. Jos väite oli tarkoitettu faktuaaliseksi lausunnoksi, se on päivänselvästi väärin.
Pari haastateltua muotoilevat asian selvemmin: ”Kaikki on muuttunut. Ihmiset ovat muuttuneet, jumalatkin ovat muuttuneet”, sanoo yksi. Toinen kertoo, että elonkehän aina vain paheneva pilaantuminen ja tuhoaminen on osa luonnon kiertokulkua: 10 000 vuoden välein kaikki pannaan uusiksi, jotta voidaan aloittaa alusta.
Taustalla soi Kimmo Pohjosen tekemä musiikki, joka sopii aiheeseen, mutta joka yhdessä useiden eri kuvien kanssa vei ainakin minun ajatukseni ensin alitajuisesti ja sitten aivan tajuisesti Philip Glassiin ja Godfrey Reggion Koyaanisqatsi-elokuvaan vuodelta 1982. ”Life out of balance” on sen alaotsikko ja se on kokeellista, kertojaäänetöntä ja haastateltavista vapaata kuvavirtaa antroposeenista, sikäli siis hyvin erilainen elokuva kuin lopulta varsin perinteisin narratiivikeinoin rakennettu Invisible Demons. Mutta jotain samaa on mukana, ja vaikka Invisible Demons ei mitenkään yllä Koyaanisqatsin tasolle, pelkkä vertailu tässä on kehu.
Kun palasin elokuvateatterista kadulle, katsoin kadulla jonossa matavia autoja, joista lähes jokaisessa matkaa teki vain yksi ihminen. Mitä järkeä tässä on? Ei auta, rahaa on ansaittava, kuten Invisible Demonsin yksi haastateltava sanoo.