Sodan traumat näkyvät Suomessa yhä nuorissakin sukupolvissa, sanoo kirjailija Kira Poutanen – Hän listasi suomalaisuuden säännöt, joista yksi on "pitää olla reipas" - Kulttuuri - Satakunnan Kansa
”Suomessa moni juttu vedetään melankoliaan. Mutta en tuomitse sitä, tunnistan sen itsessänikin”, sanoo Ranskassa 24 vuotta asunut kirjailija Kira Poutanen.

Ylisukupolvinen hiljaisuus

Suomessa sotatraumat vaikuttavat edelleen nuoremmissakin ikäluokissa, uskoo kirjailija Kira Poutanen. Hän on pohtinut paljon sitä, miten traumat siirtyvät sukupolvelta toiselle jopa ilman sanoja.

17.11. 17:34

Joskus asiat näkee paremmin, kun niitä katsoo vähän kauempaa. Siltä kirjailija Kira Poutasesta usein tuntuu, kun hän ajattelee Suomea.

47-vuotias Poutanen on asunut Pariisissa jo isomman osan elämästään kuin Suomessa, 24 vuotta. Suomi tuntuu kuitenkin edelleen kotimaalta, mutta erilaiselta kuin ennen.

”Tai ehkä olen jotenkin kahden kulttuurin välissä. Se on erikoinen tunne, molemmissa maissa tuntuu vähän oudolta”, hän sanoo.

Suomalainen ja ranskalainen kulttuuri ovat hänestä monessa suhteessa erilaisia.

Suomessa on paljon sellaista hiljaista raskautta.... Vähän niin kuin kohmettunutta jotakin. Ehkä surua. Tai vihaa. Ehkä molempia

Teos kertoo ylisukupolvisista traumoista, kivun kokemuksesta, terapiassa käymisestä ja äitiydestä.

“Onhan meillä hyvin erilaista kuin esimerkiksi Ruotsissa, siellä ei taida olla tällaista samanlaista raskautta. Suomessa moni juttu vedetään melankoliaan. Mutta en tuomitse sitä, tunnistan sen itsessänikin.”

Itse hän arvelee synkkyyden juontavan juurensa Suomen sotahistoriaan – talvi- ja jatkosotaan ja myös sisällissotaan. ”Ainakin osittain”, hän sanoo.

Pian Suomessa vietetään taas itsenäisyyspäivää, ja sota näkyy siinäkin.

”Se on vakava juhla, täynnä sotien muistelua. On kiinnostavaa nähdä, miten itsenäisyyttä tullaan viettämään tulevaisuudessa. Miten nuoremmat sukupolvet sen näkevät?”

Ranskassa kansallispäivää juhlitaan heinäkuussa ilotulituksin.

“Se on iloinen juhla, koska sen historia on pidempi.”

Kira Poutanen

  • 47-vuotias kirjailija, näyttelijä ja suomentaja. Filosofian maisteri, pääaineena ranskan ja englannin kääntäminen.

  • Kotoisin Helsingistä, on käynyt Kallion ilmaisutaidon lukion. On asunut Ranskassa vuodesta 1997, jonne lähti alun perin opiskelijavaihtoon.

  • Perheeseen kuuluvat ranskalainen mies ja 7-vuotias tytär.

  • On kirjoittanut kahdeksan romaania. Uusin romaani Surun kartta (WSOY) ilmestyi lokakuussa.

  • Harrastaa tanssia, joogaa ja pitkiä kävelyitä Pariisissa musiikkia kuunnellen.

Poutanen on miettinyt, kuinka paljon sota on vaikuttanut hänenkin ikäpolvensa elämään.

”Se voi näkyä muun muassa taipumuksena masennukseen tai työuupumukseen”, hän sanoo.

Hänen lapsuudessaan 1970- ja 1980-luvuilla sodasta oli lopulta aika vähän aikaa, 30-40 vuotta. Se on yhtä lyhyt aika kuin jos nyt katsoo taaksepäin 1980- tai 1990-luvuille.

Poutasen molemmat isoisät olivat rintamalla. Lähes satavuotias isoäiti on edelleen elossa. Hänenkin kanssaan Poutanen on puhunut sodista.

“Hyvin monilla suomalaisilla on suhde sotaan isovanhempien tai vanhempien kautta. Me tunnemme heidät ja heidän kokemuksensa henkilökohtaisesti.”

Sodan kokeneet miehet olivat enemmän tai vähemmän traumatisoituneita.

Siis varmasti kaikki meidän sukupolven lapset tiesivät, että isät olivat hulluja. Siis kaikkien isät. Äidit olivat sairastuneet vahvuuteen tai johonkin suorittamiseen tai johonkin, eivät varmasti pelänneet mitään niin paljon kuin toimettomuutta ja epäjärjestystä.

Sotasukupolven lapset oppivat kilteiksi ja kuuliaisiksi. Vanhempia ei saanut häiritä eikä tunteista puhua.

Ja tämä sukupolvi puolestaan kasvatti Poutasen ikäpolven. Sillä täytyi olla jotain vaikutusta, hän uskoo.

Sodan jälkeen ei ollut aikaa eikä työvälineitä jäädä pohtimaan sotatraumoja tai ihmisten mielenterveyttä. Oli kiire jälleenrakentaa ja mennä eteenpäin.

Suuri osa ihmisistä olisi varmasti tarvinnut terapiaa, mutta aika oli eri, Poutanen sanoo.

“Alkoholin juominen oli sodasta traumatisoituneille usein ainoa ’terapiamuoto’. Se saattaa myös olla yksi selitys suomalaiselle alkoholikulttuurille.”

Ranskassa on toisenlainen tapa käyttää alkoholia, eikä esimerkiksi sammumista katsota hyvällä.

Entä ranskalaisten ja toisen maailmansodan suhde, eikö sodan varjo näy siellä mitenkään?

“Sekin on siellä erilainen. Trauma on ehkä enemmän kotimaan natsimiehityksessä ja juutalaisvainoissa.”

Suomessa traumat ovat selvästi osana kulttuuria, Poutanen jatkaa.

“Meillä on paljon sotaan liittyviä käsittelemättömiä taakkoja, joista muodostuu kollektiivinen trauma.”

Poutanen on käynyt kirjaansa varten läpi paljon traumoista kertovaa kirjallisuutta ja tutkimuksia.

“Usein sanotaan, että traumat ja sotien jäljet näkyvät kolmessa tai neljässä sukupolvessa. Kyllähän se voi olla niin.”

Miten traumoista pääsisi sitten eroon?

“Tämä on jungilainen ajatus: trauma nousee aina uudestaan esiin, ennen kuin joku katsoo sitä silmiin. Traumasta voi olla vaikea kuitenkin puhua, koska se ei välttämättä tallennu aivoihin sanoina.”

Ei ehkä ihme, että sotatraumoja on alettu käsitellä yhä enemmän esimerkiksi taiteessa Suomessakin, Poutanen sanoo.

Traumakokemukset kiinnostavat Poutasta muutenkin.

Hän rinnastaa uudessa kirjassa yllättävällä tavalla sotatraumat ja synnytykseen liittyvät traumaattiset kokemukset. Molemmissa voi olla sietämätöntä fyysistä ja psyykkistä kipua, josta syntyy trauma.

Poutasella oli itsellään hyvin haasteellinen synnytys seitsemän vuotta sitten.

Romaanissa pohditaankin, voisivatko ylisukupolviset traumat herätä ja nousta uudestaan esiin seuraavissa sukupolvissa vaikeiden fyysisten ja psyykkisten kokemusten kautta.

Nyt päästään siihen, mikä on alkanut kiinnostaa Poutasta yhä enemmän: se, että traumat voivat mahdollisesti siirtyä sukupolvelta toiselle ilman sanoja. Näin on todella todettu joissakin tutkimuksissa sekä ihmisillä että eläimillä.

Idea on se, että äärimmäinen trauma tai voimakas stressireaktio siirtyy solutasolla seuraavallekin sukupolvelle.

“Ihmisen dna reagoi stressiin, minkä johdosta jälkeläistenkin stressitaso on erilainen”, Poutanen kuvailee.

“Kun luin tästä ensimmäisen kerran, se oli minulle mielen räjäyttävä väite, jota oli kirjailijana mielenkiintoista lähteä tutkimaan.”

Sanaton viestintä on huippukiinnostavaa, hän sanoo.

“Se hiljainen tieto, joka liikkuu ihmisten välillä – se, mitä me tiedämme ja välitämme jollain tasolla, mutta emme sano ääneen.”

Kollektiivinen, maailmanlaajuinen trauma on myös koronapandemia, hän muistuttaa. “Se ei voi olla jättämättä jälkeä turvallisuudentunteeseemme.”

Romaani on tietenkin fiktiota, mutta oli kaksi asiaa, joita Poutanen ei halunnut keksiä teokseen kirjailijan vapaudella. Toinen oli rintamatapahtumat, toinen vaikea synnytyskokemus.

Hän siteeraa kirjassa isoisänsä 1980-luvulla kirjoittamia sotamuisteluita jatkosodan ajalta. Isoisä myös haavoittui rintamalla.

“Aloin lukea isoisän kirjoituksia trauman näkökulmasta. Sotaan liittyvän fyysisen ja psyykkisen kivun kokemusta on vaikea edes kuvitella. Miten tuollaisista äärioloista voisi palata entisenlaisena takaisin?”

Poutasen synnytys oli pitkä ja kivulias, ja siinä oli jo häivähdys kuolemanpelkoa.

Ensin oli helvetillistä kipua ja supistuksia puolitoista vuorokautta, kivunlievitys ei onnistunut. Sitten Poutanen kiidätettiin kiireelliseen sektioon.

Silloin tapahtui kirjan dramaattisin hetki: hän tunsi, miten vatsa leikattiin auki. Puudutusainetta ei ollut tarpeeksi. Lääkäri ei uskonut häntä. Et voi tuntea tätä, lääkäri väitti.

Kipu oli niin hirvittävä, että hän oli menettää tajuntansa.

“Tuollaisella hetkellä ihminen tekisi mitä tahansa, että kipu loppuisi.”

Eikä siinä kaikki. Pari päivää synnytyksen jälkeen hänelle tuli yhtäkkiä sisäinen verenvuoto ja hän joutui toiseen leikkaukseen.

Tästä kaikesta kesti pitkään toipua.

Mutta takaisin Suomeen.

Poutanen on juuri käymässä Helsingissä, pitkästä aikaa. Korona-aikana hän ei päässyt tänne puoleentoista vuotta ja ikävöi kotimaataan. Nyt hän istuu kahvilassa ja juo ihan tavallista suomalaista kahvia.

Kirjassa listataan suomalaisuuden perussääntöjä. Niitä ovat:

  1. Muita ei saa häiritä.

  2. Pitää olla reipas ja pärjätä yksin.

  3. Pitää olla ahkera ja rehellinen.

  4. Tunteita ja virheitä pitää pelätä.

Poutanen selittää, että kaikissa kulttuureissa arvostetaan periaatteessa samaa asiaa, toisten kunnioittamista. Suomessa se näkyy siinä, että annetaan muiden olla rauhassa.

”Ranskassa taas toista kunnioitetaan huomioimalla. Kohteliaisuuskoodit ovat niin tärkeitä, että niiden noudattamatta jättäminen voi estää etenemisen työelämässä, vaikka olisi hyväkin työntekijä”, hän kertoo.

Myös suhtautumisessa ahkeruuteen ja rehellisyyteen on eroja.

“Suomessa ajatellaan, että ensin työ, sitten huvi. Rehellisyys on tietysti hieno piirre ja se, että halutaan tehdä työt hyvin. Ranskassa tämä ei välttämättä ole itseisarvo. Siellä lähdetään siitä, että emme ole täydellisiä eikä kaikki aina mene viimeisen päälle.”

Romaanissa kuvaillaan, kuinka Ranskassa elämän pitää olla miellyttävää eikä ainoastaan suorittamista.

“Tunnistan suomalaisen suorittamiskulttuurin itsessänikin. Ranskassa niin ei ole. Aamuisin työpaikoilla vaihdetaan usein ensin kuulumiset ja kahvitellaan”, Poutanen kuvailee.

Äitiyteenkin suhtaudutaan Ranskassa eri lailla. Sekin on kenties vähemmän suorittamista kuin Suomessa.

“Ranskalainen sanoisi, että äiti on myös nainen ja hänellä pitää olla oma elämä. Äitinä uhrautumista katsotaan vähän pahallakin.”

Äitiysloma kestää vain kolme kuukautta lapsen syntymän jälkeen. Sen jälkeen monet vauvat viedään jo päivähoitoon ja äidit menevät töihin.

“Sitä pidetään ihan normaalina ikänä laittaa lapsi hoitoon. Ja kyllä kai ranskalaisistakin lapsista kasvaa ihan täyspäisiä!”

Tämän takia harvemmat myöskään imettävät.

“Imetys on jokaisen naisen oma päätös, sitä ei mitenkään kommentoida.”

Poutanen ei kuitenkaan halua sanoa, että Ranskassa asiat olisivat välttämättä paremmin Suomeen verrattuna. Monessa asiassa niin ei todellakaan ole.

Poutanen on itse esiintynyt Ranskan tv-uutisissa kehumassa esimerkiksi suomalaista koulujärjestelmää.

Usein sanotaan, että suomalaiset ovat kateellisia. Poutanen arvelee, että kateus on pikemminkin yleisinhimillinen tunne – ja sitä esiintyy Ranskassakin.

…He eivät tunne ranskalaisia eivätkä sitä valituksen, kateuden ja selkäänpuukotuksen määrää, mitä esimerkiksi Pariisi on täynnä

“Kyllä! Niin todellakin on”, Poutanen sanoo ja naurahtaa.

Romaani päättyy lohdullisiin lauseisiin:

Ei tarvitse surra. Ei koko ajan. Ei enää.

Ei tarvitse vihata. Ei koko ajan. Ei enää.

”Ehkä meidän suomalaistenkin on jo mahdollista päästää irti menneisyytemme taakoista”, hän toteaa.

Kursivoidut kohdat ovat otteita Poutasen romaanista Surun kartta.

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut