Wes Anderson teki omaan nokkeluuteensa kompastelevan komedian, jota katsotaan kuin luettaisiin lehteä - Kulttuuri - Satakunnan Kansa

Wes Anderson teki omaan nokkeluuteensa kompastelevan komedian, jota katsotaan kuin luettaisiin lehteä

The French Dispatch jatkaa yhdysvaltalaisohjaajan nukkekotimaisten seikkailuelokuvien sarjaa, jossa koskettavia hahmoja tärkeämpää on esineiden hiplailu.

Wes Andersonin elokuvassa näyttelijät ovat paperinukkemaisia esineitä fiktiivisessä toimituksessa: Elisabeth Moss, Owen Wilson, Tilda Swinton, Fisher Stevens ja Griffin Dunne.

21.10. 18:30

Komedia

The French Dispatch, ohjaus Wes Anderson, pääosissa Benicio del Toro, Adrien Brody, Tilda Swinton, Léa Seydoux, Frances McDormand, Timothée Chalamet, Lyna Khoudri, Jeffrey Wright, Mathieu Amalric, Stephen Park, Bill Murray ja Owen Wilson, 108 min, K7. ★★★

On lähes mahdotonta hioa elokuvallista tyyliä niin, ettei poikkeava ilmaisu muuttuisi ennustettavaksi maneeriksi.

Wes Anderson, 52, on vienyt tyyliään kuivan humoristisesta indiedraamasta millimetrin tarkasti estetisoituihin seikkailuelokuviin. Hänen postimerkkikeräilijän intohimolla rakennetut draamakomediansa ovat taidokkaita mutta hetkittäin raivostuttavia.

The French Dispatchissa Anderson kikkailee sellaisella tahdilla, että ranskalaislehdestä kertova episodielokuva kompastelee jatkuvasti nokkeluuteensa.

Merkitykselliset kuvat ovat usein liikkuvia pysäytyskuvia, kymmenen kertaa nopeampia kuin ruotsalaisella melkein-sukunimikaimalla Roy Anderssonilla. Asetelmat muistuttavat aikuisten harrastusprojektia kuten pakonomaisen yksityiskohtaista pienoismallia.

Kuvissa nähdään jatkuvia listoja asioista ja esineistä. Ihmisetkin ovat paperinukkemaisia tavaroita. He luettelevat listoja asioista.

Elokuvaa katsotaan kuin selailtaisiin laadukasta aikakauslehteä. Neljä artikkelia keskittyvät kaupunkiin, taiteeseen, vallankumoukseen ja ruokaan.

Kehyskertomuksessa Bill Murrayn (tietenkin) esittämän päätoimittajan toimitus käy läpi French Dispatch -lehden kulmikkaita rutiineja. Yhteenkään hahmoon ei jää aikaa syventyä, kun lyhyttarinoiden henkilöt pitää tehdä tutuksi.

Laatulehti The French Dispatchin toimituksella (Wally Wolodarsky, Bill Murray ja Owen Wilson) on aina aikaa hinkata lauseita tai pyörää.

Usein wesandersoneissa pohtii, että onko edes tarvetta pysyä perässä tarinoissa, kun kerrontakeinojen vaihtaminen ja nokkelien tekstien kuiskailu tuntuvat tärkeämmältä kuin ihmiskohtalot.

Ranska on satua sodan jälkeisen ajan hitaudesta ja sivistyneisyydestä. Ennui-sur-Blasén fiktiivinen kaupunki luotiin länsiranskalaiseen sarjakuvakaupunki Angoulêmeen.

Anderson kohdisti esinerakkautensa Eurooppaan jo kaupallisesti menestyneimmässä elokuvassaan, hotelliseikkailu The Grand Budapest Hotelissa vuonna 2014.

Hän oli kuvannut kaiken mahdollisen amerikkalaisen retroesineistön viimeistään vuoden 2012 partiokomedia Moonrise Kingdomissa.

Edellisessä elokuvassaan Isle of Dogsissa (2018) hän fetisoi Japania. Animaatio sopii tyyliin – French Dispatchinkin piirroskohtaukset imevät tehokkaasti sisäänsä – mutta japanilaiskuvaus ei kaikkia miellyttänyt, koska yhdysvaltalaisen nähtiin ryöstävän vanhaa kulttuuria kuin himoshoppaaja turistikaupassa.

Ei kannattaisi ajatella Andersonin tekevän elokuvia kohdemaiden kulttuurista vaan amerikkalaisten vieraasta suhteesta muihin maihin.

Uusi ihmettely on jo tekeillä. Tulevassa elokuvassa Asteroid Cityssä Anderson vie näyttelijäjoukon luettelemaan listoja vuorostaan Espanjaan.

The French Dispatchissa tyyli ja kerronta vaihtelevat vauhdilla. Opiskelijavallankumousta suunnittelevat Lyna Khoudri, Frances McDormand jaTimothée Chalamet.

Monet kohtaukset on tullut nähtyä. Ne menevät esimerkiksi näin: Joukko jutustelee. Sivussa yksi ulkopuolinen sanoo jotain poikkipuolista. Häntä hiljennytään ihmettelemään. Ulkopuolinen lähtee pois.

Koomiseksi tarkoitetut slapstick ja mimiikka jämähtävät jäykäksi koreografiaksi.

On poikkeava hetki, kun manifestia laativa Timothée Chalamet huudahtaa. Ihan kuin nuori tähti ei tietäisi, että näiden elokuvien repliikit lausutaan nopeasti ja eleettömästi.

Puhuttu ranska on tekstitetty englanniksi hahmojen viereen. Ratkaisu toimii dialogin rytmityksessä paremmin kuin perinteinen alarivin tekstitys.

Isle of Dogs sai kritiikkiä, kun elokuvassa ei tekstitetty japania. Kielen vähättelyn sijaan valinta olisi kannattanut lukea kunnianosoituksena. Että ymmärtäjät ymmärtävät.

Elokuvaa katsotaan kuin luettaisiin laadukasta aikakauslehteä.

Kielikin on Andersonille esine. Lehdenteossa sanoista saa muokattua kivoja objekteja. Parhaimmillaan tämä näkyy French Dispatchien vähäeleisissä kansissa, huolellisessa typografiassa ja hienostuneessa taitossa. On helppo huomata, että innoittajana on toiminut yhdysvaltalaislehti The New Yorker.

Kun Anderson yrittää olla koskettava, hän käyttää vain kliseisiä surun ilmauksia. Päätoimittaja-Murray antaa kirjoittajilleen toistuvasti neuvon: "Yritä saada se kuulostamaan siltä kuin kirjoittaisit tarkoituksella."

Hyvä muistutus.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut