TV-kolumni: Sisäilman tarkoitushakuinen farssi ei naurata vaan väsyttää - Kulttuuri - Satakunnan Kansa

TV-kolumni: Sisäilman tarkoitushakuinen farssi ei naurata vaan väsyttää

12.1. 18:17

Tiina Lymin käsikirjoittama ja ohjaama Sisäilmaa-draamasarja (YLE) nousi välipäivinä suomalaisyleisön suosikiksi kuin ilotulitusraketti. Puoli miljoonaa ensikatsojaa ja yli miljoona Areena-latausta viikon sisällä puhuvat puolestaan.

Sisäilmaa kertoo TE-keskuksen virkailijoiden sisäisestä pahoinvoinnista. Sarjaa tähdittävät muun muassa Elina Knihtilä, Hannu-Pekka Björkman, Jarkko Niemi, Milka Ahlroth ja Tommi Korpela.

Kun työvoimatoimistossa kummittelee, tulostavoitteet painavat ja homevaurio uhkaa, palveluesimies Anneli Tiainen turvautuu omalaatuisiin keinoihin mahdottoman tilanteen edessä. Yksi harha-askel johtaa uusiin ja pahempiin.

Minua TV-sarjaan sarja tuli vasta vasta loppiaisen jälkeen palattuani töihin WinNovaan.

Yhteisten opintojen opettajien kahvitauolla huomasin olevani ainoa, joka ei ollut katsonut kyseistä sarjaa välipäivinä. Seuraavalla kahvitauolla panin merkille, että insinöörimiehetkin olivat katsoneet Sisäilmaa.

Illalla vaimon kanssa töllön ääreen. Jaksoimme noin puoli tuntia. Sitten oli luovutettava. Sisäilmaa oli kuin aurajuustoa tai Dr. Pepperiä. Toiset tykkää, toiset ei. Me emme tykänneet.

Katsoin myöhemmin yksin ekan jakson väkisin loppuun. Loput jaksot mutustelin pitkään pureskellen.

Kolmiosaista draamasarjaa on vaikea luokitella mihinkään kategoriaan.

Tragiikkaa, komediaa, maagista realismia, jotakin muuta? Normityökkärin arkisia juttuja sekä tyyppien ja ihmissuhteiden kehittelyä, jonka jälkeen ylen fantastista sekoilua minuuttikaupalla.

Sarjassa lyödään överiksi jatkuvasti: joukkohysteriaa, alituisia ylilyöntejä repliikeissä, yksinkertaistettuja henkilöhahmoja. Kaiken päälle kuolleet sielut näyttävän heräävän henkiin, homepainajaiset käyvän toteen.

Ja sarjan tarkoitus oli – mikä? Herättää keskustelua koko ajan kovenevista tulosvaatimuksista? Idealisoida virkamiehen kunniaa? Vai tehdä vetävää TV-draamaa ulkolaisten sarjojen rinnalle?

Neil Hardwickin ja Jussi Tuomisen maanmainion Reinikaisen (1982–1983) miljöössä oli paljon samaa. Retropoliisisarja naurattaa vuosien jälkeenkin, koska se oli hauska eikä maaginen sirkus.

Toisin kuin Hardwickilla ja Tuomisella, Lymillä on avoin tendenssi eli tarkoitus parantaa maailmaa komedian keinoin.

Yliampuva farssi voi naurattaa penkin alle. Sitä vastoin yliampuva tendenssikomedia ei naurata vaan väsyttää.

Sitä katsellessa miettii liikaa, itkeäkö vai nauraa.

Kirjoittaja on ulvilalainen opettaja, kulttuurijournalisti ja tietokirjailija.

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?