”Taiteen kokeminen ja tekeminen avaa maailmasta ulottuvuuksia, joihin muut oppiaineet eivät pysty”, professori Eeva Anttila muistuttaa - Kulttuuri - Satakunnan Kansa

”Taiteen kokeminen ja tekeminen avaa maailmasta ulottuvuuksia, joihin muut oppiaineet eivät pysty”, professori Eeva Anttila muistuttaa

Tanssipedagogiikan professori Eeva Anttila on mukana hankkeessa, joka on muun muassa selvittänyt, miten taide voi tukea tasa-arvoisia mahdollisuuksia oppimiseen ja osallistumiseen kouluissa.

Eeva Anttilan tärkeimpiin kiinnostuksen kohteisiin lukeutuu kehollinen oppiminen. ”Olen halunnut ymmärtää ihmistä kokonaisuutena. Oppimisprosessi ei tapahdu pelkästään aivoissa.”

22.11.2020 18:00

Tanssi on ollut Eeva Anttilan elämän suurimpia iloja. Mutta niin kuin lähes kaikessa, liittyy myös siihen joitain ristiriitaisia kokemuksia.

Tällaisia, vähemmän mukavia muistoja Anttilalta löytyy oman tanssiharrastuksen alkuvuosilta. Tuolloin nuoren teinitytön mieleen hiipi epäilyjä omista taidoistaan. Tekeekö hän virheitä? Miltä hän näyttää? Ovatko muut häntä parempia?

”Niistä tuli joskus jopa pääasioita”, Anttila kertoo.

Heikkouksia kyttäsivät myös muut. 1970-luvulla tanssiopetus oli suorituskeskeistä ja autoritääristä, eikä oppilaita kannustettu luovuuteen tai itseilmaisuun. Pikemminkin heitä yllytettiin kilpailemaan toisiaan vastaan.

Anttilalle sellainen ei sopinut. Oppimisesta katosi ilo.

Vuosikymmeniä myöhemmin Anttila palasi aihepiirin pariin väitöskirjassaan, jossa käsitteli dialogisuutta tanssipedagogiikassa.

Anttilan väite oli, että hyvä opettaminen on ennen muuta kuuntelemista ja kohtaamista.

”Dialogisuus ei tarkoita pelkästään vuoropuhelua vaan ennen kaikkea pyrkimystä osallistua toisen kokemukseen, kääntymistä toista kohden”, Anttila selittää.

”Omissa harjoituksissani vastavuoroisuus näkyy käytännön tasolla esimerkiksi siinä, että muotoilen ohjeet ehdotusten muotoon. En sano, että nyt tehdään näin, vaan että ehdottaisin tällaista. Oppilaiden kunnioitus pitää ansaita olemalla reilu, johdonmukainen ja sopivalla tavalla jämäkkä. Jos joutuu opettajana korottamaan ääntään, on peli pelattu.”

Opettaminen ja oppiminen ovat Anttilan ydinosaamisaluetta. Anttila toimii Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa tanssi­pedagogiikan professorina, ja hänen tärkeimpiin kiinnostuksen kohteisiinsa lukeutuu muun ­muassa kehollinen oppiminen.

Teatterikorkeakoulussa Anttila on työskennellyt yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Tuona aikana hän on julkaissut useita artikkeleita tanssipedagogiikasta sekä kotimaisissa että kansainvälisissä julkaisuissa.

Tanssi on muuntunut tieteeksi.

Ei silti henkilökohtaisella tasolla, Anttila huomauttaa. Tanssiminen merkitsee hänelle edelleen pitkälti samoja asioita kuin sille yksitoistavuotiaalle tanssiharrastuksen juuri aloittaneelle kotkalaistytölle.

”Itselleni kaikkein tärkeintä on ollut tanssin kokemuksellisuus. Sellainen vahva elossa olemisen tunne. Tuntee itsensä kokonai­sena ja elävänä, mutta tunnistaa samalla myös omat rajansa. Kyse ei ole niinkään dramaattisesta psykologisesta tunnekokemuksesta. Olen ollut kiinnostunut nimenomaan liikkeestä.”

Vuonna 2016 Anttila valittiin vuoden professoriksi. Palkinnon perusteluissa häntä kehuttiin tiede- ja taideyhteisön keskuudessa laajaa arvostusta nauttivaksi pedagogiksi sekä yhteisöllisen ja luovan oppimisen puolesta­puhujaksi.

Valinnan hetkellä Anttila oli ­ainut tanssipedagogiikan professori Pohjoismaissa. Se kertoo Anttilan mielestä jotain tieteenalan arvostuksesta.

”Tämä on marginaalinen ala. Jopa siinä määrin, että olen ­kohdannut valinnastani kulmien ­kohottelua myös yliopistomaailmasta. Ei sentään tytöttelyä, mutta sellaista asenteellisuutta, että pitääkö tuotakin sitten tutkia.”

Eikä tilanne ole sen parempi perusopetuksenkaan puolella. Taidekasvatuksen resursseja on vähennetty tasaisesti vuodesta 1970 peruskoulun perustamisesta lähtien.

Anttila näkee suuntauksen huolestuttavana.

”Taiteen kokeminen ja tekeminen avaa maailmasta sellaisia ulottuvuuksia, joihin muut oppiaineet eivät pysty. Esteettinen kokemus tarjoaa uudenlaisia havaitsemisen tapoja, se avartaa ajattelua ja herättää kyvyn kuvitella, nähdä toisin. Siihen pelkkä tieteellinen maailmankuva ei riitä.”

Vuodesta 2015 lähtien Anttila on toiminut tutkimusryhmän vetäjänä Arts as Public Service: Strategic Steps towards Equality -hankkeessa, jonka tarkoituksena oli muun muassa selvittää, miten taide voi tukea tasa-arvoisia mahdollisuuksia oppimiseen ja osallistumiseen kouluissa.

Myös taiteen ammattikentällä on jouduttu käymään viime vuosina keskustelua tasa-arvoon liittyvissä kysymyksissä. Muun ­muassa Kansallisoopperan työntekijät ovat kertoneet kokeneensa työpaikallaan kiusaamista ja seksuaalista häirintää.

Anttila uskoo, että ajat ovat silti muuttumassa.

”Näin uskon, mutta taiteen myyttisyys elää sitkeässä”, hän sanoo.

”Huomaan rivien välistä erilaisissa keskusteluissa, että kaikki eivät edelleenkään halua myöntää, että taide ei pyhitä keinoja, vaikka sen pitäisi olla kaikille itsestään selvää. Erityisesti koulutuksen kohdalla ja oppilaitos­kontekstissa. Valitettavasti niin ei ole.”

Eeva Anttila

■ Syntyi 1960 Vaasassa. Asuu Helsingissä.

■ Väitteli tanssitaiteen tohto­riksi vuonna 2003. Käsitteli väitöskirjassaan dialogista ­tanssipedagogiikkaa.

■ Vuoden professori vuonna 2016.

■ Toimii Taideyliopiston hallituksessa 2018–2021.

■ Perheeseen kuuluu aviomies ja kaksi aikuista lasta.

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut