Arvio Poriginal Luontoja - Kulttuuri - Satakunnan Kansa

Taidenäyttely esittää estetisoidun ja etäisen luonnon mutta etäännyttää myös katsojan

Inka-Maaria Jurvanen: Vasen mahdollisuus (2017) ja Oikea mahdollisuus (2016), lyijykynä, akryyli ja puuväri vanerille.­

26.10. 21:08

Kuvataide

Luontoja. Inka-Maaria Jurvanen, Hannele Kumpulainen, Iisa Maaranen, Pia Männikkö, Miika Nyyssönen, Sara Orava. Luontoja-työryhmä. Poriginal galleria, 3. marraskuuta saakka.

Kuusi taiteilijaa esittää Poriginal-galleriassa estetisoidun ja etäännytetyn luonnon, joka on yhtä aikaa elämisen käyttöön rakennettu, mutta myös monelle tavoittamaton ympäristö.

Moninaiset tutkielmat luonnosta alkavat Miika Nyyssösen teoskaksikon ääreltä arkkitehtonisen ulottuvuuden tarkastelulla. Korkeuksiin kurottavan Taikavuoren pahvista leikellyt ja pronssiin valetut variaatiot edustavat mittakaavan ja materiaalien—vakavan ja leikkisän—ääripäitä. Täällä arkkitehti ei ole jumala, vaan kaiken yläpuolelle asettuvan rooli on katsojan.

Saman taiteilijan suurikokoinen Maisemasessiot-maalausinstallaatio vie sen sijaan huomion esillepanoon ohi kuvallisen substanssin, kuin osoittaen: Luonto on joillekin olemassa vain hetken kuvina. Hannele Kumpulaisen vastakkaiselle seinälle astellun Koristetta etsimässä -marmorimosaiikkisarjan edessä kirkastuu ajatus massiivisen ja miniatyyrisen vertailukelvottomuudesta, sillä siinähän ne ovat toisiaan vasten: ihminen ja luonto. Latistettu, monistettu maisema yhdessä mielettömän marmorinäpertelyn kanssa molempien järjettömyyttä alleviivaten.

Rappujen luota löytyy omaleimaisempaa visuaalisuutta. Lyijykynä- ja akryylivärein on loihdittu vanerin pintaan jännittävä näkymä. Aivan kuin Hieronymus Bosch ja Salvador Dalí olisivat päätyneet toistensa päiväkävelyseuraksi ja törmäyttäneet surrealistiset maailmansa katsojan iloksi. Nämä Inka-Maaria Jurvasen harkitusti työstämät kuvat kiehtovat näyttelyssä vielä kahden maiseman verran lisää. Yläkertaan venyvä arvoituksellinen teosaines luo mahdollisuuden nautinnolliselle uppoutumiselle, immersion avatessa lukuisia ajatuspolkuja.

Myös Sara Oravan kuvitteelliset, yöllistä maisemaa toistavat tempera- ja öljytyöt kutsuvat mielikuvitusta. Olisiko uskaliasta ajatella tällaisten kuvien tarjoavan lohtua ja unohdusta niille, joilla todellista suhdetta luontoon ei enää ole?

Iisa Maarasen maalauksissa korostuu teosnimiä myöten nykyihmisen väläyksissä ohittama luonto —ruutujen takaa kuvattu ja kuviteltu. Moni näyttelyn teos tuntuukin metakommentilta ihmisen ja luonnon tämänhetkiseen, hedelmättömältä vaikuttavaan vuoropuheluun.

Kylmänä ja kaukaisena esitetyt luontoteokset huipentuvat kierroksen päätteeksi murtuvaan maisemaan, Pia Männikön Kamara-keramiikkatyön lohkeilevaan autiomaahan. Se on päätepisteenä vääjäämätön, mutta varteenotettava. Lopussa kaikki kuivuu kasaan ja peittyy hiekkaan, myös kyltymättömyydessään välinpitämätön ja omaan etäisyyteensä syyllistyvä ihminen.

Pienuuteen liittyvä ajatus kytkeytyy täällä myös näyttelykävijän ja taiteen välille kasvavaan etäisyyteen. Siihen, miten voimaton ihminen on luonnoltaan selittämättömän itseilmaisun edessä, aivan kuten yksittäinen kriitikkokin joskus taidetta arvioidessaan.

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?