Kirjat
Leila Tuure: Tuulentuojat. Sunkirja 2020. 327 s.
”Viikko oli ollut paljon raskaampi kuin hän oli osannut kuvitella. Ei hänestä enää ollut sen enempää matkustamaan kolmannessa luokassa kuin seisomaan apteekin tiskin takana, se oli nyt pakko myöntää. Hän alkoi olla vanha. Nuoruuden ketteryys oli kadonnut, vuodet painoivat pohkeissa, vai oliko hän vain tottunut liian helposti mukavaan, joutilaaseen elämään?” (s. 31)
Leila Tuuren (s. 1938) helmikuun lopulla julkaisema romaani Tuulentuojat on itsenäinen jatko-osa Apteekkarille (2018). Uutuuden tapahtumat sijoittuvat 1920- ja 1930-luvuille. Miljöinä ovat lähinnä Pori, Helsinki ja Rooma.
Päähenkilöinä ovat vanha apteekkari Aron Ruusuvirta, tämän Miriam-vaimo, lapset Syne ja Lauri sekä porilaissyntyinen toimittajatyttö Allida Penttilä.
Romaanin avauskohtauksessa Aron katselee upouudella Porinsillalla pyörteistä jokea ja aaltojen hyökyjä silta-arkkuja vasten. Kokenut silmä ihailee kirkon tornia ja tehtaan piippuja, jotka kohoavat korkeuksiin.
Apteekkarissa herää filosofi, joka miettii syntyjä syviä. Hänellä on siihen nyt mahdollisuus:
”Koko ikänsä hän oli ajatellut vain apteekkiaan, toimeentuloaan, kaikkea, mikä miehelle kuului. Nyt hänellä oli aikaa ajatella toisenlaisia asioita. Kaikenlaisia. Flikka kuitenkin hoiti apteekin mallikkaasti, siitä hänen ei tarvinnut kantaa huolta.” (s. 5)
Sitten näkymät tummenevat. Aron haistaa ulkomailta vyöryvät talousongelmat ennakolta kuin selvänäkijä ja varoittaa Syneä, joka pyörittää Porissa apteekkia, harkitsemaan perintöosakkeiden myyntiä ennen kuin on liian myöhäistä.
Aron saa kirjeen vaimoltaan, joka hoitaa äitiään Helsingissä. Puoliso pyytää aviomiestä luokseen pahan päivän varalle. Aron saapuu Helsinkiin ja yllättyy monesta. Pääkaupungissa rakennetaan vauhdilla kaikkea, muun muassa Stockmannin uutta tavarataloa. Kadut pursuavat toisiaan töniviä ihmisiä.
Tuuren kuvaama Helsinki kuhisee juoppoja kuin kirppuja. Kieltolaista huolimatta juomarit ryyppäävät jopa päiväsaikaan ja maleksivat Suurkirkon portailla. Viina suomalaisten suihin tulee pirtutrokareilta ja kodeista, joissa osataan viininvalmistus marjoista. Lääkäreillä on viran puolesta alkoholia yllin kyllin. Lääkärin määräämällä viinareseptillä saadaan myös apteekin viinakaapit auki ja tropit pahimpaan kohmeloon.
Tuulentuojissa on mukana kansainvälisiä tuulahduksia. Allidan, nuoren toimittajanaisen ja työläisperheen kasvatin, matkassa lukija pääsee kierrokselle Roomaan seuraamaan, kuinka Mussolinin fasistipuolue saa nostetta ja laittaa Italian hallinnon uusiksi. Kirjoituskone käy koko ajan:
”Allida oppi hämmästyksekseen naputtelemaan tekstejään varsin vikkelästi, niin vikkelästi, että hänellä oli joka viikko lähettää juttu joko Satakunnan Kansaan taikka Helsingin Sanomiin, joskus molempiinkin. Satakunnan Kansaan Allida kirjoitti nähtävyyksistä, katujen vilinästä, isäntäperheensä arkisesta elämästä, vihannestoreista, muodikkaista pikku kaupoista ja ulkoilmakonserteista, joihin koko Salvinin perhe lähti sunnuntai-iltaisin kuuntelemaan oopperaa ja tietysti myös sotilasmusiikkia.” (s. 243)
Romaanin ajankuva 1920-luvusta on kiintoisan monipuolinen. Yhtäältä toinnutaan kauheasta sisällissodasta, ja syvät haavat paranevat hyvin hitaasti. Toisaalta rakennetaan omaa valtiota, yhteiskuntaa ja kaupunkeja innolla ja vauhdilla. Sitten maailmanlaajuinen lama puree myös suomalaisia, ja ääri-ilmiöt yleistyvät myös Suomessa.
Palava into menee välillä yli. Tuulentuojat on romaani nationalismista ja sen vaaroista. AKS:n (Akateemisen Karjala-Seuran) riveihin lähtee myös Synen kirkasotsainen Lauri-veli. Hän näkee suojeluskuntalaisilla vääriä asenteita, jotka kostautuvat ylilyönteinä. Lapualaisista kiihkoilijoista puhumattakaan.
Kertojalla aistin tendenssin varoittaa nykylukijaa liiallisesta kansallistunteesta. Tai ainakin sokeista ja julmista teoista, joissa aate menee moraalin ja jopa lain edelle.
Tuuren kirjoitusote vangitsee jälleen mukaansa. Todelliset ihmiset sekoittuvat saumattomasti keksittyihin. Romanttinen viritys on jälleen vahva köysi, jolla ihmiskohtalot sitoutuvat toisiinsa. Sitä prosessia ei edes huono talousaika tai sota voi estää.
Antti Suomisen hieno kuva Porin Kallosta on mitä osuvin Tuuren romaanin kanteen. Kallo on paikka, johon porilaiset vievät itsensä ja vieraansa katsomaan tuulen tuomia aaltoja. Vanhan Porin kuvaajana Leila Tuure on omassa sarjassaan, yksinäinen kuningatar vailla varteenotettavia haastajia.
Kirja-arviota on muokattu 11.3. klo 14.40. Arviossa oli virhe kirjailijan syntymävuodessa. Virhe on korjattu tekstiin.
