Kirjat
Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo. Like 2019. 333 s.
Kuusi kaunokirjaa tuottanut Hanna-Riikka Kuisma (s. 1978) syventyy uusimmassa romaanissaan Kerrostalo lähiöelämän pintaan ja saloihin. Kelpo jännitysromaanin työnimenä ollut ”Päätepysäkki Pori” alleviivaa porilaiskirjailijan kotiseuturakkautta.
Kerrostalo ei kuitenkaan sijoitu Poriin, vaan ”kuvitteellisen suomalaisen keskisuuren teollisuuskaupungin laitamille”.
Pysäyttävä romaani alkaa suomalaisen kansallismaiseman ääreltä. Niin varhain, ettei mitään näy eikä ääniä kuulu.
Keskelle ei mitään rakennetaan kokeiluluontoisesti iso kerrostalo, johon lisätään vuosien vieriessä uusia siipiä ja lisäosia. Eksoottisen turistinähtävyyden ympärille nousee vähitellen betonilähiö, luonnonvastaisuuden symboli.
Sitten lähiön elämänmeno romahtaa pohjalle – tai jopa sen alle. Lukija tuijottaa helvetin esikartanoon, jossa kukaan ei viihdy.
Kuisma kansoittaa lähiönsä mafiatyypeillä, huumeidenkäyttäjillä, mielenterveysongelmaisilla, pitkäaikaistyöttömillä ja muilla onnettomilla.
Lähes kaikki romaanihenkilöt ovat joko rappiolla tai matkalla rappioon. Menneen ajan menestyneet aikuiset ovat menettäneet työnsä ja taantuneet roskisdyykkareiksi ja asunnottomiksi.
Välillä kertoja kuvaa lapsia, joiden kotona käy kutsumattomia vieraita bilettämässä tai harrastamassa maksullista seksiä. Isättömillä lapsilla on vain äiti, joka itsekin tarvitsisi huoltajan.
Kun ulkomaalainen grynderi ostaa ison määrän lähiön vuokra-asuntoja ja häätää kaikki vuokralaiset pois, pihalle tulee tungosta. Kerrostalojen ympärille asetetaan aita, portit sekä vartijat, jotka häätävät asunnottomat rappukäytävistä.
Kun juoppo sammuu kylppärinsä lattiakaivon päälle, vesivahinko herättää alakerran asukkaat. Paikalle kutsutun huoltomiehen hyväkäytöksinen ulkokuori pettää kaikki. Hän on päättänyt järjestää lähiön maahanmuuttajille kuumat oltavat.
”Tuokion näyttää siltä, että on vain ajan kysymys, milloin ihmiset katoavat ja metsä ottaa omansa takaisin. Sitten uusi omistajataho ostaa ensin suurimman kerrostalon, lopulta koko lähiön ja taas kerran kaikki muuttuu.” (s. 11)
Polaarisen henkilökuvauksen keskiöön nousee kaiken nähnyt Jessica, joka on jo kerran lähtenyt lähiöstä maailmalle mutta palannut takaisin. Hän lähestyy kerrostalon kingiä Nicoa erikoisen ehdotuksen kera – ja käynnistää ennalta-arvaamattoman prosessin.
Työtä tekeväisiä ja kunnolla perheestään huolehtivia henkilöitä ei Kerrostalosta löydy kuin muutama.
Reino ja Marketta ovat täysjärkisiä vanhuksia, jotka ovat eläneet lähiössä ikänsä. Heidän lapsenlapsensa Keijo ryhtyy omaehtoiseksi lähiötutkijaksi ja saa selville yhtä ja toista hämäräpuuhaa.
Kerrostalossa riittää monipolvisia jännitysjuonia, jotka risteävät romaanin lopussa.
Kuka onkaan tornitalossa asuva kansainvälisen asuntosijoitusrahaston edustaja, joka on rakennuttanut koko talon mutta jota kukaan ei ole nähnyt?
Mitä tapahtuu, kun pahamaineinen Kerrostalokiduttaja, joka on aikoinaan pahoinpidellyt hengiltä Reinon ja Marketan tyttären, pääsee vapaalle jalalle vankilasta?
Alamaailman vastapooliksi Kuisma tuo lähiöön uskovaisia. Sakke, entinen alkoholisti, pyörittää uskovaisten kahvilaa, lähiöläisten pakopaikkaa.
Kirjailija tavoittaa koskettavasti urbaanin kurjuuden surut ja kivut. Kertoja raportoi kaupungistumisen kausaliteetteja kuin syvätutkimusta tehnyt väestötutkija.
Monipolvisessa kronikassa synkät stoorit seuraavat toistaan. Runsas henkilökaarti johtaa irralliseen henkilökuvaukseen.
Kuisman inhorealistisesta otteesta ei ole pitkä matka Dostojevskin painajaismaisiin ja unenomaisiin kellarikuvauksiin.
Lähimmäksi venäläisklassikkoa vie kuitenkin traaginen kuvaus lähiön kaduille kuolevista vanhuksista. Kuolleille sieluille aukeaa viemäriluukun kannen alta käytävä uuteen, kirkashohteiseen maailmaan.
Lue myös kirjailijan haastattelu: Hanna-Riikka Kuisma kuvaa kaunistelematta ongelmalähiön väkivaltaista elämää, mutta onko kerrostalohelvetti totta vai kauhukuva tulevaisuudesta?