Kauneutta hulluudesta, onnellisuutta kitarasta - Kulttuuri - Satakunnan Kansa

Kauneutta hulluudesta, onnellisuutta kitarasta

VERKKOON TORSTAINA 14.7. AAMULLA

14.7.2016 7:16

Hän taitaa olla valaistunut kartanonherra, kenties hieman hurahtanut itämaisiin filosofioihin ja omiin sisäavaruuksiinsa.

Eittämättä hän on yksi maailman etevimmistä kitaristeista, jonka repertuaari ulottuu vimmaisesta tuhat nuottia sekunnissa -ryöpytyksestä intialaiseen tunnelmointiin ja kosmisiin äänimaisemiin. Mutta mahtaako hän olla myös hieman omahyväinen sooloilija, joka valtaa tilan itselleen silloinkin, kun ei tarvitsisi?

John McLaughlinista vallitsee monenlaisia mielikuvia niin ihmisenä kuin kitaristina. Mielikuvien takana on mutkaton, kohtelias ja viisas mies, joka tuntee suurta kiitollisuutta siitä, että on saanut työskennellä koko elämänsä suuren intohimonsa parissa.

McLaughlin myöntää tuntevansa olonsa kokonaiseksi vain pidellessään kitaraa. Soitin ei merkitse hänelle egon jatketta vaan suoraa yhteyttä sielun syvimpiin sopukoihin.

Kun McLaughlin kuvailee The 4th Dimension -yhtyeensä olemusta, hän tulee samalla kuvanneeksi asennettaan musiikkiin ja elämään yleensä.

– Musiikillinen olemus on samalla inhimillinen tai henkinen olemus, sillä me emme voi olla yhtä elämässä ja toista musiikissa. Niin kuin elämässä, niin olemme myös musiikissa, McLaughlin painottaa.

– The 4th Dimension -yhtyeen herrasmiehet ovat hienoja ihmisiä ja poikkeuksellisia muusikoita. Molempia tarvitaan, jotta pystymme muodostamaan kumppanuuden. Muusikkojen välinen kumppanuus on välttämätöntä, jotta pystymme spontaanisti soittamaan ennen kokemattomilla tavoilla. Tässä on minulle musiikin todellinen merkitys.

On vielä yksi ominaisuus, jonka merkitystä McLaughlin korostaa niin itsessään kuin kanssamuusikoissaan – hulluus.

– He ovat älykkäitä ja omistautuneita muusikoita, ja hiukan hulluja niin kuin minäkin. Elämä itsessään on järjetöntä, ei loogista. Uskon, että meidän kaikkien pitää näyttää henkilökohtainen hulluutemme aika ajoin, sillä muuten sekoaisimme, McLaughlin jatkaa.

– Musiikissa on se hienous, että voit ilmaista hullua puoltasi, ja lopputulos voi olla kaunis.

Kuten olettaa sopii, McLaughlin kerää innoitusta luonnosta. Hän mainitsee erikseen vuorten ja valtameren vaikutuksen. Suurimpina inspiraation lähteinä ovat kuitenkin aina olleet ihmiset hänen ympärillään.

– Musiikki saa ravintonsa elämästä, ja niin kauan kuin elämäni on rikasta inspiraatiosta, myös musiikkini on rikasta. Lista minua inspiroineista ihmisistä on pitkä, ja monille heistä en pysty koskaan maksamaan takaisin kiitollisuudenvelkaani.

Tärkeät kohtaamiset ulottuvat lapsuudesta tähän päivään asti. Äiti antoi varhaisen esimerkin siitä, mitä on olla muusikko. Vanhemmat veljet esittelivät Johnille kitaran ja tutustuttivat hänet Mississippi-bluesiin ja flamencoon.

Sitten tulivat pestit Miles Davisin ja Tony Williamsin yhtyeissä sekä tutustuminen intialaiseen filosofiaan ja musiikkiin. Kanssamuusikot Mahavishnu Orchestrassa ja Shaktissa saavat osansa McLaughlinin kiitoksista.

– Kaikki nämä hetket ja kohtaamiset ovat muuttaneet elämääni hyvällä tavalla. Voisi jopa sanoa, että elämäni on edennyt näiden hetkien ja kohtaamisten tuloksena.

Yksi kohtaaminen nousee vahvasti esiin McLaughlinin viimeisimmällä soololevyllä Black Light. Kappale El Hombre que Sabià on omistettu vuonna 2014 kuolleelle flamencovirtuoosille Paco de Lucialle.

– Paco oli minulle yhtä rakas kuin perheeni. El Hombre que Sabià on kappale, jonka olin suunnitellut äänittäväni yhdessä Pacon kanssa. Nyt siitä tuli tapa jättää hyvästit Pacolle, mutta todellisuudessa en tule koskaan sanomaan hänelle lopullisia hyvästejä.

John McLaughliniin ja hänen musiikkiinsa yhdistetään usein sana fuusio. Mahavishnu Orchestran varhaiset levyt edustivat jazzin ja rockin fuusiota, Shaktissa jazz fuusioitui intialaisen musiikin kanssa, ja niin edelleen.

McLaughlin puistelee päätään ja kuittaa koko sanan markkinointivälineeksi, jonka levy-yhtiöt kehittelivät 1970-luvulla. Tietoiset yritykset ympätä erilaisia musiikkityylejä toisiinsa eivät hänen mielestään onnistu juuri koskaan.

– Kannattaa muistaa, että minä kasvoin monien erilaisten musiikkikulttuurien parissa, ja niistä jokainen vaikutti minuun. Musiikki, joka tulee ihmisestä luonnollisesti ulos, pitäisi jättää sellaiseksi ilman mitään temppuilua, McLaughlin julistaa.

– Fuusiomusiikkiahan on ollut olemassa jo vuosisatoja. Klassisen musiikin saksalainen koulukunta on vaikuttanut italialaiseen koulukuntaan ja päinvastoin. Ranskalainen ja espanjalainen koulukunta ovat törmäilleet toisiinsa satojen vuosien ajan.

Kuten arvata saattaa, John McLaughlin tarjoaa nuorille, innokkaille kitaristeille elämänohjeita, jotka ulottuvat musiikin tuolle puolen.

– Ensinnäkin, pysy nuorena ja innokkaana. Innokkuus on keskeinen perusta, jota tarvitsemme musiikissa. Ilman sitä me ajaudumme poispäin musiikista, McLaughlin aloittaa.

– Sen lisäksi, että omistat elämäsi instrumentillesi, on hyvin tärkeää käsitellä olemassaolon suuria kysymyksiä. Kuka minä olen, ja mikä on minun suhteeni kanssaihmisiin ja lopulta koko universumiin? Kun me soitamme musiikkia, me emme ainoastaan soita nuotteja vaan kerromme elämäntarinaamme. Tuon tarinan olisi syytä olla kiinnostava.

McLaughlin kertoo itse saavansa kitaraa soittaessaan edelleen saman tuntemuksen kuin 11-vuotiaana, yli 60 vuotta sitten.

– Rakastuin kitaraan tuolloin, ja olen edelleen rakastunut kitaraan. Minun täytyy soittaa joka päivä – ei harjoitellakseni vaan soittamisen nautinnosta. Voin kuvata tätä ainoastaan sanomalla, että kitaran soittaminen tekee minut onnelliseksi.

John McLaughlin & The 4th Dimension torstaina 14.7. Kirjurinluodon Lokkilavalla klo 21.15.

Vuonna 1942syntynyt John McLaughlin on englantilainen kitaristi, säveltäjä ja yhtyejohtaja, jota pidetään fuusiomusiikin pioneerina.

Hän onyhdistellyt musiikissaan muun muassa jazzin eri tyylejä, rockia, intialaista ja länsimaista klassista musiikkia, flamencoa sekä bluesia.

1960- ja 70-lukujenvaihteessa McLaughlin saavutti mainetta soittamalla Miles Davisin sähköisillä virstanpylväillä kuten In a Silent Way ja Bitches Brew.

1970-luvunalkupuoliskolla McLaughlinin johtama Mahavishnu Orchestra herätti hämmästystä teknisellä taituruudellaan ja kompleksisella jazzin ja rockin sekakeitoksella.

McLaughlinon valittu useita kertoja vuoden kitaristiksi ja parhaaksi jazzkitaristiksi Guitar Playerin ja Down Beatin kaltaisissa lehdissä.

Vuonna 2010Jeff Beck kutsui McLaughlinia parhaaksi elossa olevaksi kitaristiksi.

Maineikasintialainen tablan soittaja Zakir Hussain on nimennyt McLaughlinin yhdeksi aikamme suurimmista muusikoista.

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Lue myös: