Kun kirkosta tuli kuolemanloukku – Suomen joulukirkkojen pakokauhut vaativat liki sata uhria vuosina 1669–1882

Kuopion rytyjoulu, Lammin häsyjoulu ja Kokemäen kirkkorymyli kertovat muinaisista murhenäytelmistä. Kirkonmenot olivat tuolloin hyvin erilaisia kuin nyt, kirkot olivat täynnä ja valaistus hoidettiin kynttilöillä.

Menneiden aikojen murhenäytelmät kertovat yhteiskunnasta, jossa olot olivat nykyistä kovemmat.

31.12.2022 9:30

Kuopion kirkossa oli jouluaamuna 1760 kamala tungos. Sotamiehen vaimo Riitta Hyväritär ei mahtunut vauvaikäisen Henrikin ja kolmivuotiaan Paavalin kanssa käytävää pidemmälle.

Käytävälle Hyväritär otti jakkaran ja alkoi imettää Henrikiä. Anoppi seisoi vieressä Paavali helmassaan.

Väkeä tunki koko ajan lisää sisään, ja kirkkoherra Henrik Porthanin saarna jatkui.

Hyväritär lapsineen jäi aneluista huolimatta puristuksiin. Lopulta lähellä olevat miehet ja naiset kaatuivat joukon päälle ja murskasivat lapset alleen.

”Ellkät tappako, jo tapetan”, Hyväritär huusi. ”Ai murhamiehet jo tappavat”.

Tämän jälkeen hän menetti tajuntansa, Hyväritär muisteli myöhemmin käräjillä.

Huudot aiheuttivat täpötäydessä kirkossa pakokauhun. Moni luuli tulen päässeen irti ja tarttuneen jouluolkiin, vaikkei kirkossa edes poltettu turmahetkellä kynttilöitä.

Ihmiset tungeksivat kohti ovia. Hyvärittären lasten lisäksi onnettomuudessa sai surmansa kaksitoista muuta kirkossakävijää. Yhdeksän heistä ruhjoutui hengiltä, viisi muuta ilmeisesti tukehtuivat.

Kuopion rytyjouluna tunnettu onnettomuus oli yksi kuudesta tunnetusta Suomen joulukirkoissa tapahtuneesta onnettomuudesta. Ne tapahtuivat vuosina 1669–1882.

Joulukirkko-onnettomuuksista ensimmäinenkin tapahtui Kuopiossa. Yksi ihminen kuoli, kun ehtoollispöytään syntyi liiallinen tungos vuonna 1669.

Muut tapaukset johtuivat vääristä palohälytyksistä, jotka saivat ihmiset rynnimään ulos. Rynnimisen seurauksena ihmisiä putosi alas lehtereiden jyrkkiä portaita, kaatui oviaukoilla ja puristui hengiltä.

Yhteensä onnettomuuksissa kuoli liki sata henkeä.

”Jumalanpalveluksiin osallistuminen oli sakon uhalla pakollista.”

Ajatus joulukirkosta ruhjoutumisten ja pakokauhun paikkana kuulosta järkyttävältä ja suorastaan oudolta.

Kirkkohistorian dosentti, pastori Esko M. Laine muistuttaa menneiden vuosisatojen kirkonmenojen olleen kuitenkin hyvin erilaisia kuin mielikuvamme perinteisestä joulusta.

1500-luvulta periytynyt jatkumo murtui lopullisesti vasta 1800-luvun lopulla.

”Jumalanpalveluksiin osallistuminen oli sakon uhalla pakollista. Suurten juhlapyhien kohdalla osallistumista myös valvottiin,” Laine kertoo. Väkeä siis riitti.

Nykypäivän näkökulmasta kirkonmenot olivat pitkiä. Ensin luettiin puolen tunnin katekismussaarna ja sitten varsinainen saarna, joka kesti tunnin.

Koska kirkonmenot alkoivat aamuvarhaisella, moni torkkui. Itä-Suomessa kirkkokansa kuljeksi saarnan aikana ympäriinsä juttelemassa ja tapaamassa muita.

Kokonaisuutta sotki myös alkoholi, jota tyypillisesti myytiin kirkkomäellä. Pitkälle 1800-luvulle oli täysin hyväksyttävää ottaa ryyppy tai pari ennen kirkonmenoja.

Kaikkiaan tunnelma oli usein rauhaton, mutta myös maaginen tavalla, jota nykyään on vaikea ymmärtää.

Kuopion kirkko oli katolisella ajalla ollut uhrikirkko, ja uskonpuhdistuksesta huolimatta väki halusi edelleen uhrata. Alttarille tuotiin kielloista huolimatta esimerkiksi oravannahkoja.

Raamatussa uskottiin olevan voimaa: esimerkiksi Luukkaan evankeliumin kohtaa, jossa lapsi hypähtää kohdussa, pidettiin vaarallisena kuultavana raskaana oleville naisille.

”Tunnelma oli sellainen, että ikään kuin mitä vain saattoi tapahtua.”

Kuopion jälkeen seuraava tragedia tapahtui Lammilla 1813. Häsyjouluksi kutsuttu onnettomuus sai alkunsa, kun palvelijatar Heta Mikontytär pudotti kynttilän lehterin lattianrakoon noustessaan ylös virrenveisuun ajaksi.

Koska kynttilä ei sammunut pudotessaan, Mikontytär yritti sammuttaa sitä hakemalla vaivihkaa ulkoa lunta.

Vaikka kynttilä ei ehtinyt aiheuttaa vahinkoa, sen lepatus näky lehterin alle. Itsellisnainen Maria Juhotytär huusi tulen olevan lehterillä valloillaan ja kehotti kansaa kiirehtimään ulos palavasta kirkosta.

Syntyi pakokauhu, jossa ihmisiä heittäytyi alas lehtereiltä ja hyppi ulos ikkunoista. Uloskäynnin lähellä kymmenen ihmistä survoutui kuoliaaksi väkijoukon puristuksessa, Maria Juhontytär heidän joukossaan.

Häsyjoulun myötä palovaarallisiksi koetut jouluoljet kiellettiin kirkoissa.

Samantapainen onnettomuus oli Juvan jyryjoulu vuonna 1829. Virrenveisuun aikana lehterillä alkoi levoton liikehdintä ja kuului huuto: ”Tuli on irti”.

Kohta alko wäki pakkauda ulos päätänsä myöten owista ja akkunoista, ehkä papit, nähtyänsä koko huhun tyhjäksi, kokowat manata kansaa asettumaan” kuvasivat Oulun Wiikko-Sanomat tapahtumia 23. 1. 1830.

Tungoksessa kuoli 15 ihmistä, minkä lisäksi ruhjoutui pahoin viisi, joista yksi kuoli myöhemmin vammoihinsa. Suurin ruuhka syntyi kirkon pohjoisosassa, jossa naiset istuivat, joten kaikki vainajat olivat naisia.

onnettomuuksista selvästi pahin tapahtui Sortavalassa vuonna 1843.

Siellä tilannetta pahensi se, että kirkon korjaus oli kesken. Kirkkosalissa ollut lainkaan penkkejä, mutta rakennustelineitä ja korjaustöiden tarpeistoa oli. Niinpä joulukirkko oli ammuttu täyteen seisomaan ahtautunutta kirkkokansaa.

Sitten kynttilä putosi ikkunalaudalta ahtaaseen rakoon lautakasan ja seinän välissä. Höylälastut alkoivat savuta, ja sammuttamiseen kaivattiin lunta. Tästä nousi huuto: ”Kirkko on tulessa”.

Pakokauhun valtaan joutuneita ihmisiä kaatui aikalaiskuvauksen mukaan sadoittain kirkon porstuan jyrkkiin portaisiin. 54 ihmistä kuoli, mikä oli enemmän kuin muissa pakokauhuissa yhteensä.

Viimeinen uhreja vaatinut joulukirkkojen pakokauhu, Kokemäen kirkkorymyli, tapahtui vuonna 1882. Se oli myös ainoa, jossa kaaoksen aiheuttajat joutuivat rikosvastuuseen.

Kirkko oli täpötäynnä, kuin kolme nuorta miestä, Juhannes ja Matti Juhela sekä olutpryykin renki Saarinen, tunkivat itsensä väkijoukon läpi kirkon etuosaan. Silminnäkijälausunnon mukaan kolmikko oli juovuksissa.

Nuorten miesten käytös oli levotonta. Saarnan aikana kuului huuto: ”Kirkko pallaa, alttari puttoo ja kivimuuri kaatuu”.

Väki rynni ulos kirkosta, ja kolme ihmistä sai surmansa. Käräjillä kolmikkoa syytettiin kirkossa häiriköinnistä ja sen seurauksista. Miehet tuomittiin muutaman vuoden vankeusrangaistuksiin.

”Kirkko pallaa, alttari puttoo ja kivimuuri kaatuu.”

Mistä onnettomuudet lopulta johtuivat? VTT:llä poistumismalleja kehittänyt dosentti Olavi Keski-Rahkonen kirjoitti joulukirkkojen pakokauhuista vuonna 2002 artikkelin, josta löytyy useita vastauksia.

Niistä oleellisimmat liittyvät tilaan ja väkimäärään. Vaikka kirkot olivat oman aikansa suurimpia kokoontumistiloja, niihin oli kaikissa tapauksissa ahtautunut ihan liikaa väkeä.

Suomen väestö oli kasvanut isonvihan jälkeen nopeasti, ja moni kirkko oli jäänyt liian pieneksi seurakunnalle.

Kirkot myös muistuttivat suunnittelultaan linnoitusta. Sisäänkäynnit olivat ahtaita, ja niitä oli vähän suhteessa tilojen kokoon.

Kirkkojen ovat aukesivat sisäänpäin, minkä vuoksi niitä ei saatu auki, jos ihmismassa pakkautui niitä vasten.

Määräystä kirkkojen ovien avautumisen suunnan vaihtamisesta alettiin puuhata määräystä Lammin häsyjoulun jälkeen 1813. Säädös saatiin voimaan vasta Juvan jyryjoulun jälkeen 16 vuotta myöhemmin.

Vaikka yhdessäkään tunnetussa tapauksessa ei ollut laajaa tulipaloa, sellaisen riski oli todellinen.

Kylmissä kirkoissa höyrystyvä hengitys ja kynttilät tekivät ilmasta sakeaa ja todellisen tilanteen hahmottamisesta vaikeaa. Ihmiset olivat väsyneitä, ja moni oli juovuksissa tai muuten taianomaisessa tunnelmassa.

Isossa väkijoukossa väärä huhu aiheutti katastrofin, kun joukko lähti äkkiä liikkeelle. Rahkonen korostaa silti, ettei yhdessäkään tapauksessa ollut kyse varsinaisesta paniikista vaan yksinkertaisesti liian suuresta tungoksesta. Ihmismassan lähdettyä liikkeelle loppu oli Keski-Rahkosesta pelkkää matematiikkaa, kuin padon murtumista seuraava tulva.

Laine huomauttaa myös kohtalonuskosta: vaikka viranomaiset tekivät onnettomuuksista tutkintoja, kansan riveissä syitä onnettomuuksiin haettiin Jumalan tahdosta ja syvemmistä tarkoituksista pikemminkin kuin huonoista järjestelyistä.

Ratkaisut kuitenkin löytyivät järjestelyjen parantamisesta, kuten jouluolkien kiellosta, ovien aukeamissuunnan vaihtamisesta ja siitä, että kirkossakäyntipakosta luovuttiin.

Viimeisestä onnettomuudesta on nyt 140 vuotta. Keski-Rahkonen vakuuttaa joulukirkkojen olevan nykyään täysin turvallisia.

Tilojen väkimäärää on rajoitettu ja poistumisteitä parannettu. Viestintää helpottaa nykyaikainen äänentoisto ja näkyvyyttä parempi valaistus. Tulipalon vaaraa vähentävät palokuorman rajoitukset.

Lähteitä: Olavi Keski-Rahkonen: Miksi paniikkeja joulukirkoissa. Palontorjuntatekniikka 4/2002

Ilkka Mäntylä: Kuopion rytyjoulu vuonna 1760. Snellman-instituutin julkaisuja 1.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osion uusimmat

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut