Tuntemattomat sotilaat

Talvisodan jälkeen Suomella oli ongelma: jokaiselle tuntemattomana haudatulle sotilaalle piti varmistaa henkilöllisyys. Siksi julkaistiin kirja, joka esitteli kuvia kuolleiden, nimettömien sotilaiden kasvoista. Heitä oli 129, mutta se oli vasta alkua.

Sotamuseon kokoelmissa on vain yksi tunnistamattomia sankarivainajia esittelevä kirja kesältä 1940. Sitä käsitellään vain suojakäsineillä.

19.11. 19:49

Kirja on kääritty silkkipaperiin, ja kun se otetaan esiin pahvilaatikostaan, sitä pitää suojata sormenjäljiltä suojakäsineillä. Se on Sotamuseon ainoa kappale.

Kirja ei ole vuosiin ollut esillä Sotamuseon näyttelyssä. Sitä ei voi muutenkaan laittaa esille kuin kunniamerkkiä tai ammusvyötä. Kun se on ollut esillä keskiaukeamalta avattuna, se on pitänyt laittaa vitriiniin korkealle.

Se antaa sotaan näkymän, jota ei yleensä museoista ja historiakirjoista tavoita. Kuvat 129:n talvisodassa kuolleen sotilaan kasvoista jäävät mieleen.

”Katsoimme tuolloin, että yksi aukeama tätä riittää. Pitää ajatella asiakaskuntaa kokonaisuudessaan, kun on myös paljon pieniä lapsia kävijöinä”, sanoo näyttelypäällikkö Lauri Haavisto.

Eikä kuvia voi sellaisinaan tässä jutussakaan esitellä.

”Sotamuseossa ollaan päivittäin kuoleman kanssa tekemisissä, mutta tämä kirja on erityisen surullista katsottavaa. Tämä on niitä harvoja esineitä, joiden äärellä oikeasti herkistyy, jotenkin erityinen tunnelma on tässä käsillä”, Haavisto sanoo.

Kirjan kannessa lukee vähäeleinen nimi ”Tuntemattomina haudattuja sankarivainajia”. Varsinaista tekstiä on vähän, vain yksi alkusivu. Siitä ilmenee olennainen:

”Tätä luetteloa on näytettävä sellaisille kaatuneiden omaisille, jotka eivät ole saaneet tietoa sankarivainajistaan. Asian laatuun katsoen ei luetteloa ylipäänsä pidä jättää muiden selailtavaksi”, luki ohjeena alkusanoissa.

Talvisodan alkamisesta tulee kuluneeksi 83 vuotta 30. marraskuuta.

Kasvokuvat ovat passikuvan kokoisia, mustavalkoisia kuvia. Osalla vainajista on paljonkin sidetarpeita kasvoillaan.

Luettelo piti koota ja alkukesästä 1940 painaa, jotta tuntemattomina haudatuille sotilaille saataisiin nimi. Siihen ei ollut muuta keinoa kuin ottaa kaatuneista sotilaista kasvokuvat ennen hautaamista.

Niitä voitiin sitten kirkkoherranvirastoissa ja suojeluskunnissa näyttää omaisille, joiden poika, puoliso, isä, veli tai muu sukulainen oli kadonnut taisteluissa sotakuukausina marraskuusta 1939 maaliskuuhun 1940.

Jos omainen tunnisti, kuka kuvassa oli, siitä piti välittää tieto Kotijoukkojen rovastintoimisto -nimiseen yksikköön Helsingin Kaivopuistoon, Tähtitorninkadulle. Nyt samassa osoitteessa sijaitsee Lähetyskirkko.

Sotamuseon tiedossa ei ole, miten paljon kirjoja tai luetteloita painettiin ja mihin kaikkialle niitä jaettiin.

Kasvoluettelo alkaa sivulta 5. Kuvat ovat passikuvan kokoisia ja mustavalkoisia, ja ne on pääosin otettu etuviistosta. Vainajat on siistitty, ja monissa kuvissa näkyy myös valkoisia siteitä. Jokaisen kuvan kuvatekstissä on lueteltu tunnusmerkkejä, kuten pituus, hiusten väri ja vartalonmuoto.

Nykysilmin katsottuna erottuu kaksi olennaista asiaa. Vainajat ovat nuoria eli ikä alkaa paristakymmenestä, silti monella puuttuu osa hampaista. Tosin se oli myös yksi tunnistamistapa.

Samoin heidän pituutensa on nykymittapuussa lyhyt, moni aikuinen mies on runsaat 160 senttiä.

Pituus 163 cm; vartalo hintelä; tukka tummahko; parta vaaleahko; hampaat vajanaiset; ikä n. 25 v”, määritteli kuvateksti yhden lähes nukkuvalta näyttävän vainajan.

Pituus 170 cm; vartalo tanakka; tukka vaalean ruskea; hampaat ehjät, harvat, kädet ja käsivarret vahvat.”, luki toisen nuoren miehen kuvatekstissä.

Yksi heistä oli ehkä ollut merillä:

Tatueerauksia; vasemman käden kyynärvarressa pelastusrengas, kaksi lippua, ankkuri; renkaan sisällä merenpintaa ja nouseva aurinko.”

Suurin osa kuvista on sellaisia, että niistä omaiset todennäköisesti pystyivät omansa tunnistamaan. Ei siis ollut kulunut liikaa aikaa kuoleman ja kuvaamisen välillä, eivätkä kasvojen vammat olleet liian isoja.

On myös sellaisia kasvoja, jotka on kääritty sidetarpeisiin lähes kokonaan. Näissä tapauksissa on ehkä luotettu siihen, että muut tuntomerkit kuten tunnuslevyn numero auttavat löytämään henkilöllisyyden.

”Osalla heistä näkyy kasvoissa selkeitä sirpalevammoja, ehkä kranaatista, mutta paljon on ehjiä kasvojakin. Osasta kyllä näkee, että vainajat ovat olleet kauan kentällä”, Haavisto toteaa.

Näyttelypäällikkö Lauri Haavisto Sotamuseosta.

Hän muistuttaa myös, että suhtautuminen vainajiin oli tuolloin tietyllä tavalla suoraviivaisempaa.

”Tuon ajan Suomessa ei ollut erikoista pitää vainajaa esimerkiksi kotona jossakin vajassa säilössä, kun häntä ei voitu heti haudata vaikka jäätyneen maan vuoksi.”

Kun luettelot tulivat omaisten tutkittaviksi kesällä 1940 kirkkoherranvirastoihin, omaisille toki oli jo selvää, että heidän kaipaamansa, kateissa oleva sotilas oli todennäköisesti kuollut. Tuolloin sodasta oli kulunut useita kuukausia.

On silti vaikea kuvitella sitä, millaisia hetkiä kirkkoherranvirastoissa koettiin, kun esimerkiksi vanhemmat tunnistivat luettelosta poikansa ruhjoutuneet kasvot. Jo sodan aikana joissain tilanteissa omaisilla oli mahdollisuus tunnistaa arkkuun laitettuja vainajia.

Luettelo kertoo myös isommasta asiasta, selviytymiskyvystä. Talvisodan runtelema Suomi oli yhteiskuntana halukas ja kykenevä etsimään nimet tuntemattomille sankarivainajilleen heti sodan jälkeen.

Aiheen paras asiantuntija sotien jälkeisessä Suomessa lienee ollut lääkintöneuvos Lauri Saario (1920–1997), joka palveli jatkosodan aikana komppanian päällikkönä ja väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi vuonna 1961.

Sotahistoriallinen aikakauskirja julkaisi vuonna 1986 Saarion kirjoituksen tutkimuksestaan, jossa hän selvitti sotien – eli vuosien 1939–45 – aikaisten tunnistamattomien vainajien tilannetta ja kaatuneiden evakuointiin liittyneitä ongelmia.

”Tuntematon sotilas” oli nimitys, joka tarkoitti tunnistamattomana haudattua sankarivainajaa, ja samaa termiä käytettiin myös heidän hautalaatoissaan tai -risteissään. Heitä oli todella paljon enemmän kuin kirjaan valokuvatut 129 vainajaa.

Sankarivainajien muistopäivää vietettiin koko maassa 19. toukokuuta 1940. Kuvassa omaisia hautojen äärellä Lappeenrannassa, jossa siunattiin 487 Karjalan kannaksen kaatunutta. Merkintä ”tuntematon” oli 38 kilvessä.

Suomi oli monin tavoin sotaan varautumaton, kun talvisota alkoi, ja sitä se oli myös kaatuneiden huollon suhteen. Se oli määrittämättä, Saario kirjoittaa. Vasta tammikuun 1940 lopussa Päämaja antoi ohjeet KEK:istä eli Kaatuneiden evakuoimiskeskuksista.

Jo tätä ennen Päämaja oli antanut ohjeen, jollaista ei muissa sotaa käyvissä maissa tunnettu: kaatuneet lähetettäisiin haudattaviksi kotiseuduilleen. Sitä ennen vainajat oli tietysti tunnistettava.

Keinoina KEK:issä olivat perusyksiköstä saadut tiedot sekä kaulassa pidettävä tuntolevy, jossa oli numerosarja. Se ei vain ollut varma tapa, koska sotilaat suhtautuivat niihin joskus välinpitämättömästi, niitä vaihtui saunareissuilla ja ”pahan ennemerkkeinä” niitä hukattiin tahallaan. Henkinen valmennus ei hänen mukaansa ollut riittävää.

Tuntolevyt olivat talvisodassa pyöreäreunaisia, kuten näkyy vasemmalla numeropalikan alapuolella, jatkosodassa malli muuttui enemmän suorakaiteen muotoon.

”Ymmärrettävää tosin on, että taisteluun valmistautuvissa joukoissa ei voi kovin laajalti puhua edessä olevista tappioista, tunnistamattomaksi silpoutumisista tai kentälle jäämisestä”, Saario kirjoitti.

Talvisodan loputtua valokuvattiin noin 160 vainajaa, ja heistä siis 129 päätyi osaksi luetteloa, joka tehtiin alkukesästä 1940 Sotarovastin toimiston selvittelyjä varten. Vainajien kasvojen valokuvaus jatkui myös jatkosodassa.

Suomalaisia sotilaita kuoli talvisodassa noin 26 000. Saarion tutkimuksen mukaan tunnistamatta jäi sen aikana 220 kaatunutta. Lukumäärää voi pitää pienenä, mutta se oli vain pieni osa. Lopullinen luku paljastui vasta, kun jatkosodan aikana rintama eteni talvisodan aikaisille taistelupaikoille kuten Summaan ja Kollaalle.

”Tämän lisäksi löytyi jatkosodan aikana 2 137 talvisodan taisteluasemiin ja luhistuneisiin korsuihin jäänyttä tai vihollisen hautaamaa kaatuneiden suomalaisten luurankoa, joista 950 jäi tunnistamatta”, hän kirjoittaa.

Kasvoluettelo osoittautui lopulta hyvin hyödylliseksi, sillä sen avulla omaiset tunnistivat 80 vainajan henkilöllisyyden.

Kirja on esillä vitriinissä Sotamuseon Maneesissa Suomenlinnassa keskiviikkona 30. marraskuuta kello 11-16.30. Museoon on tuolloin ilmainen pääsy.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion uusimmat

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut