Fasaani on harmiton vieraslaji - Kotimaa - Satakunnan Kansa

Fasaani on harmiton vieraslaji – tehokas ruokinta on monin paikoin pelastanut fasaanikannan

Kookas fasaanikukko on niin riemunkirjava ilmestys, ettei se erityisen hyvin sovi karuun suomalaiseen luontoon. Omakotialueille se kuitenkin antaa oman tervetulleen lisävärinsä, ja sen verkkaista astuskelua on mukavaa seurata lintujen ruokintapaikoilla.

24.2.2019 15:00

Eläinten siirtoistutuksilla ei yleensä ole saavutettu kovinkaan myönteisiä tuloksia. Uusien lajien kotiutuminen jollekin seudulle on lähes poikkeuksetta tuottanut harmia alkuperäislajistolle. Mutta ainakin yksi poikkeus löytyy. Fasaani on ottanut paikkansa Suomen luonnossa aiheuttamatta sen kummempia ristiriitoja.

Fasaanikukko on komea ilmestys värikkäine höyhenpukuineen ja pitkine pyrstöineen. Varmaan sen upea ulkomuoto onkin taustalla sille, että fasaania on haluttu jo vuosisatojen ajan kotiuttaa uusille asuinalueille. Toinen peruste on tietenkin se, että fasaani on metsästyksen kohteeksi sopiva kanalintu.

Alun perin fasaani on ollut aasialainen laji. Euroopan puolella sillä on luonnostaan ollut vain vähäisiä esiintymiä maanosan kaakkoiskolkassa. Se on ollut siirtoistutuksiin varsin kiitollinen laji, joka on pystynyt mukautumaan yllättävän hyvin sellaisillekin seuduille, missä ilmasto on kovin toisenlainen kuin sen kotikonnuilla. Kaikkein lujimmalle on tietysti ottanut fasaanin vakiintuminen suomalaiseen talviluontoon. Ankarina talvina on koettu takaiskuja, mutta vähin erin kanta on aina palautunut.

Suomen luontoon fasaani siirrettiin vuonna 1901. Tehtailija Carl Fazer perusti Helsingin lähistölle fasaanitarhan, jossa kasvatettuja lintuja vapautettiin metsiin vielä saman vuoden syksynä. Istutuksia jatkettiin, ja niiden ansiosta fasaani oli 1930-luvun loppuun mennessä levittäytynyt suureen osaan eteläistä Satakuntaa, Varsinais-Suomea ja Uuttamaata.

Kylmät ja lumiset sotatalvet vuosina 1939–1943 tuhosivat suurimman osan silloisesta fasaanikannastamme. Sota-aikana ei fasaania pystytty talviruokinnallakaan pelastamaan, ja niinpä koko siirtoistutusprosessi piti aloittaa alusta 1940-luvun lopulla. Kanta elpyi sitten nopeasti, eikä se enää ole kohdannut yhtä raskaita tappioita, vaikka tiukat lumi- ja pakkastalvet aina ovatkin fasaanille melkoinen koettelemus.

Naarasfasaani ei väreillä koreile, mutta tarkasti katsoen senkin asu on todella tyylikäs.

Fasaanin istutuksia on perusteltu sillä, ettei se varsinaisesti kilpaile elinpaikoista tai ravinnosta minkään meikäläisen alkuperäislajin kanssa. Metsäkanalinnut ovat metsien eläjiä, peltopyy ja harvinainen viiriäinen taas selväpiirteisiä aukeiden viljelymaiden asukkaita.

Fasaani on meillä löytänyt itselleen aivan omanlaisiaan elinympäristöjä. Se elelee usein harvan kyläasutuksen tuntumassa viljelyaukeita reunustavilla kosteilla rantaniityillä, sekä aukeiden ja metsien väliin jäävissä pensaikkoisissa sekametsissä. Ne ovat aikaisemmin olleet suomalaisten kanalintujen parissa eräänlaisia ekologisia tyhjiöitä, jotka fasaani on nokkelasti täyttänyt.

Vieläkään fasaani ei erityisen ankarina talvina selviytyisi ilman ihmisen järjestämää lisäruokintaa. Se onkin monilla omakotialueilla tavallinen vieras ruokintapaikoilla pikkulintujen seurassa. Sille maistuvat varsinkin viljan jyvät.

Kulunut tammikuu ja helmikuun alku oli fasaanille vaikeaa aikaa, kun pakkaset paukkuivat ja ravinto jäi lumen alle. Tehokas ruokinta on monin paikoin pelastanut fasaanikannan.

Ainoa ristiriita fasaanin siirtoistutuksista on syntynyt silloin, kun metsästäjät ovat alkaneet vainota fasaaneja saalistavia kanahaukkoja. On toki ymmärrettävä, että kotimaisella petolinnulla on oikeus napata silloin tällöin vieraslajista makoisa paisti.

Eräät metsästäjät ovat suhtautuneet tilanteeseen todella viisaasti. He ovat perustelleet omia fasaani-istutuksiaan toteamalla, että on parempi tarjota kanahaukalle helppoja fasaanisaaliita kuin että ne tappaisivat metsistä muutenkin vähiin käyneitä teeriä ja metsoja.

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut