Alakoulun kevätjuhlapäivien tunnelma on piirtynyt lähtemättömästi mieleeni.
Ulkona tuoksuivat kukkivat tuomet, ja aina jännitettiin, sataisiko vettä. Lähtö venyi kun piti kiinnittää hiuspinnejä ja sandaalien solkia. Usein oli viileää, ja ohuissa juhlavaatteissa tarkeni juuri ja juuri hytisemättä.
Kun koko koulu kerääntyi liikuntasaliin tai ulos lehteen puhjenneiden koivujen keskelle, tunsin suurta yhteenkuuluvuutta muiden kanssa, vaikka muuten jäinkin usein ulkopuoliseksi. Viimeistään Suvivirren laulaminen toi juhlan tunteen, ja kaiken kruunasi todistusten jako.
Kotona tuoksui kevätjuhlan jälkeen vastakeitetty kahvi, ja äiti halusi aina ottaa kuvia. Mielen valtasi kutkuttava tunne. Tästä alkaisi kesä.
Myöhempinä kouluvuosina todistustenjaosta katosi hohto. Arvosanat alkoivat stressata – piti olla vuosi vuodelta parempi, jotta pääsisi myöhemmin opiskelemaan sinne, minne haluaisi. En tiennyt mitä halusin, joten varmuuden vuoksi kannatti olla kaikessa mahdollisimman hyvä, niin itselleni perustelin.
Kesän alku teki minut usein surulliseksi myös muista syistä. Murehdin muiden kivoja suunnitelmia, joihin minua ei oltu kutsuttu mukaan. Pohdin, tekisinkö kesällä mitään, mistä voisin koulun taas alettua kertoa muille.
Kevätjuhla oli silti aina kouluvuoden kohokohtia. Vuodesta toiseen toistuvana rituaalina se tuntui tutulta ja turvalliselta. Juhla oli merkki siitä, että taas yksi opiskeluvuosi oli takana, ja olin selvinnyt lukuisista kotitehtävistä, kokeista ja yksinäisistä välitunneista.
Usein pääsin juhlissa myös esiintymään. Joka kerta oli yhtä jännittävää odottaa omaa vuoroa, mutta samaan aikaan paloin halusta näyttää harjoitusten tulokset yleisölle. Kapusi lavalle sitten kolme tai kolmekymmentä laulajaa, se oli erityinen hetki yhdessä.
Vielä lukiossakin halusin ehdottomasti kevät- ja joulujuhliin, vaikka suuri joukko ikätovereita alkoikin luistaa niiden alkaessa vähin äänin vapaille. Minulle juhlat olivat niin tärkeitä siirtymäriittejä arjen ja loman välillä, etten mistään hinnasta olisi jättänyt niitä väliin.
Jopa pitkiksi venähtäneillä juhlapuheilla oli oma paikkansa sydämessäni. Niiden aikana minulla oli nimittäin tapana käydä mielessäni läpi kuluneen vuoden kohokohtia ja suurimpia oppeja.
Vain yksi juhlaperinne harmittaa vielä vuosia myöhemmin, ja se on murehtiminen. Toivon, että olisin osannut olla ylpeä itsestäni ja siitä, että yritin aina parhaani.
Sen sijaan, että ärsyynnyin kasista, olisin voinut iloita vaikka siitä, että uskalsin nousta koko koulun eteen esiintymään. Tuleva lomakin olisi varmasti nostanut pintaan iloisempia tunteita, jos en olisi murehtinut niin kovasti tulevaa.
Jälkeenpäin on aina helppo huudella, mutta sanonpa silti teille koulunne päättävät, että nyt on aika iloita omista saavutuksista. Saavutus on sekin, että selvisit kouluvuodesta.
Olet niin paljon muutakin kuin rivi numeroita paperilla.
Kirjoittaja on toimittaja, joka kaipaa kevätjuhlien tunnelmaa.