Äiti voi huonosti, koska lapsikin voi. Tämän lauseen minusta kirjasi ylös yliopistollisen keskussairaalan äitiyspoliklinikan kokenut lääkäri 13 vuotta sitten. Olin lähes raskauden puolessavälissä ja jo monen kuukauden ajan olin oksentanut päivät ja yöt.
Raskaudesta huolimatta painoni oli tippunut kymmenen kiloa, olin kalvakka ja muun muassa pyörtynyt kesken työpäivän. Pahoinvointini määriteltiin psyykkiseksi, sillä kohdussani oleva lapseni oli vakavasti sairas.
Pikakelaus tuosta tilanteesta kymmenen vuotta eteen päin vuoden 2020 ystävänpäivään, jolloin kävelin Satasairaalan äitiyspolille. Olin saanut sinne lähetteen neuvolasta hyvin aikaisilla raskausviikoilla vain muutaman päivän oksentelun jälkeen. Hoitaja otti minut vastaan ymmärtäväisen hymyn kera. Hän laittoi käteni suoneen kanyylin, jota pitkin sain pussillisen tärkeää nesteytystä.
”No nyt on värikin palannut kasvoille. Olit niin kalpea, kun tulit”, hoitaja ihasteli tiputuksen jälkeen punaisia poskiani.
Tällä kertaa pahoinvointini diagnoosi ei löytynyt pääni sisältä, vaan sille oli nimi ja mikä tärkeintä: hoito.
Olen ollut elämäni aikana neljä kertaa raskaana vuosien 2010 ja 2020 välissä. Kaikissa raskauksissani olen kärsinyt vakavasta raskauspahoinvoinnista, hyperemeesistä. Tilasta, joka vaatii sairaalahoitoa. Yleisimmin tuo hoito on nesteytystä. Pahoinvointia voidaan yrittää hillitä myös lääkkeiden avulla.
Oman kokemukseni mukaan hyperemeesin hoito on ottanut valtavia harppauksia parempaan suuntaan. Ensimmäisen raskauteni aikana lapseni tilaa seurattiin tarkasti. Olin sairaalassa kahden viikon välein. Aina vähän huonommassa kunnossa, aina vähän kuihtuneempana. Minua hoiti useita alansa kokeneita lääkäreitä, joista kukaan ei tajunnut kärsiväni hyperemeesistä.
Itse luulin, että raskauspahoinvoinnin nyt vain kuului olla sellaista. Todellisuudessa oksensin kaiken, jopa veden jonka join. Kunnes raskauteni päättyi kohtuun kuolleen lapseni synnytykseen.
Seuraavan kerran olin raskaana vuonna 2015. Pahoinvointi alkoi salamana pian raskaustestin jälkeen. Se paheni pahenemistaan, kunnes elin jälleen elämää oksennuksesta toiseen.
Tätä jatkui, kunnes olin Satasairaalan äitiyspolilla ensimmäisessä ultrassa. Siellä hoitaja otti käteni omaansa ja vakuutti minun tarvitsevan apua. Myönnyin. Tutkimusten jälkeen kehoni todettiin niin kuivaksi, että vietin kaksi vuorokautta osastolla nesteytyksessä.
Tuolle hoitajalle olen kiitollinen koko loppuelämäni. Olen kiitollinen hänelle kolmesta tyttärestäni, sillä saamani hoidon takia uskalsin ylipäätään suunnitella uutta raskautta. Kolmannessa ja neljännessä raskaudessani sain apua heti, kun sitä pyysin.
Yhä hyperemeesin luoma muistijälki on vahva. Vietin tämän vuoden äitienpäivää edeltävät päivät lapsiltani minuun tarttuneen oksennustaudin kourissa. Yhtäkkiä huomasin noudattavani täsmälleen samoja rutiineja, joita olin hyperemeesin aikana itselleni luonut.
Huomasin myös muistelevani niitä epätoivon ja lohduttomuuden tunteita, joita hyperemeesi minussa sai aikaan. Samalla huokaisten helpotuksesta, että 20 viikon sijaan tämä pahoinvointi tulisi kestämään todennäköisesti vain kaksi päivää.
Kirjoittaja on toimittaja ja äiti.