Luin taannoin artikkelin uudesta suomalaistutkimuksesta, joka käsitteli lapsen surua. Artikkelissa käsiteltiin sitä, kuinka pieni lapsi voi tuntea syvääkin surua joutuessaan eroon vanhemmistaan päiväkodissa vietettyjen hoitopäivien ajaksi. Tuo niin kutsuttu ”erosuru” voi heijastua lapsen arkeen myös kotona jopa kuukausienkin ajan päiväkodin aloittamisen jälkeen.
Artikkeli syvensi ymmärrystäni siitä, miksi kaksivuotias lapseni hakee huomiotani niin päämäärätietoisesti aina työpäiväni jälkeen. Se sai minut ymmärtämään enemmän sitä, kuinka iso elämänmuutos pitkät päivät hoidossa ja eskarissa ovat olleet myös isommille lapsilleni.
Tieto ei kuitenkaan helpottanut huonoa omatuntoani ja omia tunteitani siitä, mitä lapseni ikävä minussa itsessäni aiheuttaa.
Lapseni aloittivat päivähoidossa viime vuoden syyskuussa. Perheemme pienin oli silloin juuri täyttänyt kaksi vuotta. Päiväkodin aloitus oli täynnä sairastamisia. Taisimme olla melkein saman verran kotona kipeinä kuin töissä ja hoidossa terveinä.
Itse hoidosta meillä ei ole pahaa sanottavaa. Olemme silti perheenä yrittäneet pitää lasten hoitopäivät mahdollisimman lyhyinä. Me vanhemmat aloitamme työpäivämme eri aikoihin, jotta lapset voi viedä hoitoon mahdollisimman myöhään ja hakea mahdollisimman aikaisin. Tästä huolimatta lastemme hoitopäivät ovat useimmiten yli kuuden tunnin pituisia.
Yhä reilun puolen vuoden jälkeenkin nuorimmat lapsemme kertovat ikävöineensä meitä vanhempia päiväkodissa ollessaan. Myönnän muutoksen kotiäitiydestä täysiin työtunteihin kirpaisseen myös itseäni. Koen välillä yllättävän paljon huonoa omatuntoa siitä, että käyn töissä.
Osittain tämän vuoksi olen ottanut usein hyödyn irti mahdollisuudesta 50 prosentin etätyöhön. Kirjoittamisrauhan ohella nautin etätyöpäivissä erityisesti siitä, kun saan nähdä lapsiani päivän aikana sen hitusen verran pidempään.
Joskus etätyöt voivat olla lapselle vaikea pala purtavaksi. Kun monen tunnin erossaolon jälkeen äiti on siinä, mutta ei ehdikään heti pitämään sylissä.
Muutama päivä sitten olin vielä täydessä työn touhussa, kun kaksivuotiaani jo pyöri jaloissani. Pystyn yllättävän hyvin paneutumaan kirjoittamiseen, vaikka ihailenkin välillä lasteni piirustuksia tai vastaan taaperoni loputtomiin kysymyksiin siitä, onko minulla töissä kivaa.
Tällä kertaa pyysin kuitenkin aviomieheni hakemaan taaperomme pois työhuoneesta. Lapsen reaktio oli välitön. Hän purskahti saman tien sydäntä raastavaan itkuun.
”Minulla! On! Äitiä! Ikävä!” kuulin lapsen karjaisevan rytmikkäästi nikotellen lohduttoman itkunsa säestämänä.
Se kirpaisi. Siinä hetkessä muistin saman tien tuon lapsen surua käsittelevän tutkimuksen sisällön. Nukkumaan mennessä kiedoin pikkuiseni syliini ja silittelin uneen. Siinä hetkessä hoidin hänen sydämen lisäksi omaani.
Vanhemmiten ja juurikin vanhemmaksi tulemisen jälkeen monen vanhan sanonnan ymmärtää aivan eri tavalla. Yksi näistä sanonnoista on lyhyt ja ytimekäs: tieto lisää tuskaa.
Kirjoittaja on toimittaja.