Elämämme muuttui pandemian aikana. Meistä tuli enemmän tai vähemmän osaavaa retkeilykansaa. Luonto kutsui, ja melkein kaikki tietävät nyt, miltä nokipannukahvi maistuu ja miten sinappiroiskeet puhdistetaan ulkoilutakin rinnuksilta.
Kovin harva sen sijaan tietää, miltä kahvi maistuu naapurissa.
Paremman puutteessa hehkutimme lähitekemisen autuutta. Se ei aina ollut pitkospuiden mittaamista ja itse opeteltua luontokuvaamista, vaan myös kaikenkarvaista omin käsin näpertelyä ja uskomattoman suuria määriä televisio- ja tietokoneruudun tuijottamista.
Seuraavan kurimuksen eli inflaation syövereissä me jatkamme nyt lähitekemistä rahan puutteesta ja jo hyväksi havaitulla reseptillä. Harrastamme yhä enemmän puutarhanhoitoa ja polkupyöräretkiä, käsitöiden tekemistä ja televisiosarjojen katselemista kaiken kalliin ekstriimin sijaan.
Mutta minäpä tein jotakin tavatonta, mitä ei tehty enää pitkiin aikoihin ennen koronaa saati sitten korona-aikaan. Kävin mieheni kanssa tuttavapariskunnan luona iltakahvilla keskellä viikkoa.
””Arkisessa loskaisessa illassa oli häivähdys juhlaa, kun soitimme ovikelloa.”
Oli vasta valmistunut talo, hyvin kasvatetut koirat, kauniisti katettu pröystäilemätön kahvipöytä ja tarinaa kaikesta arkisesta ilman syvällisempiä filosofointeja.
Jotakin erityistä siinä kuitenkin oli. Eteisessä lähtiessä saatiin aikaan vielä yksi puheenaihe: miksi olemme tehneet vierailuista suuria spektaakkeleja?
On oltava oikeat illanistujaiset, teemoja ja tunteja kestäviä saunomisia ja ruoka- ja juomalajeja joka makuun. Kyläilyistä on tullut suorituksia, joiden järjestämiseen tarvitaan aikaa, rahaa, osaamista sekä rautaisia hermoja. Näin ollen kyläilyjä sattuu kohdalle harvakseen.
Kaupan käytävällä tapaaminen ja lopussa minulle huikattu huolimaton ”pitäisi kutsua teidät kahville joskus” jäi heti unohduksiin. Yhtä tyhjää kuvittelin lauseen tarkoittavan kuin ne lukuisat ”nähdään kahvilla jossakin joskus” -huudahdukset. Ne eivät tarkoita mitään.
Mutta tämäpä tarkoitti. Arkisessa loskaisessa illassa oli häivähdys juhlaa, kun soitimme ovikelloa. Kevyt oli askel, kun kuljimme kotiin.
Suunniteltiin, että tätä me rupeamme harrastamaan. Ihan sillä reseptillä, että leipoa ei tarvitse, ei tarvitse olla suolaista ja makeaa. Ei tarvitse olla muuta teemaa kuin istahtaa mukavien ihmisten kanssa hetkeksi juttelemaan kiireettömästi kiireisen arjen keskellä. Erityinen kiitos isäntäväelle siitä, että periaatteessa ensivisiittimme oli tupaantuliaisvierailu ilman suurempia kommervenkkejä.
Sekin kävi mielessä, että kuinka monen vähävaraisen lähimmäisen me sysäämme yksinäisyyteen vain siksi, että tällä ei ole varaa saapua juhliimme lahjoineen, eikä suin surminkaan varaa järjestää juhlia tarjoamisineen.
Heitänpä haasteen: Kutsu kaveri tai naapuri kotiin kahville. Kiireetön hetki toisen kodissa keittiön pöydän ääressä on terapiaa puolin ja toisin, kun ei tarvitse kilpailla tarjoamisilla. Tuliaiset kielletty ja pöydällä maksimissaan kahta sorttia kastamista.
Parhaimmillaan oppii jotakin uutta kaverista ja vähän itsestäänkin.
Kirjoittaja on toimittaja.