Kun kirjoitan tätä, minä itken.
Kaksitoista vuotta sitten oli kevät, niin kuin nyt. Millainen sää silloin oli? En tiedä. En muista tuosta ajasta paljoakaan. Muistan kuitenkin silloin välillä pysähtyneeni tajuamaan, miten kaikki ympärilläni tuntui heräävän eloon luonnon kanssa. Lisääntyvä valoisuus sai ihmiset odottamaan innolla kesää ja kaikkea sitä, mitä se toisi tullessaan.
Minulla oli takanani elämäni ristiriitaisin ajanjakso, joka oli alkanut noin puolitoista vuotta ennen tuota kevättä. Silloin olin tavannut miehen, rakastunut varpaitani myöden ja ollut hyvin onnellinen. Sitten tulin yllättäen raskaaksi.
Ensin yllätysraskaus sai minut kipuilemaan asian kanssa. Lopulta hyväksyin asian ja sen, että minusta tulisi nuori äiti. Sitten sain tietää, ettei vauvallani ollut kaikki hyvin. Se oli ahdistavaa, mutta lopulta hyväksyin sen, että minusta tulisi äiti erityislapselle. Sitten lapseni kuoli. Ja minä muserruin.
Laskimme poikamme hautausmaan kylmään multaan syksyllä samassa kuussa, jolloin täytin itse 22 vuotta. Keväällä hautajaisista oli noin puoli vuotta aikaa ja minä vihasin maailmaa. Kehossani vellovaa synkkyyttä oli vaikea piilottaa, mutta minä yritin kovin.
Päiväni täyttyivät opiskeluista ja töistä niiden ohella. Opiskelut tuntuivat turhilta, työt vielä turhemmilta. Muistan, kuinka itkin usein kotimatkalla autossani pitkän päivän skarppaamisen jälkeen. Tajusin, että mieleni oli yhtä pirstaleina kuin sydämenikin. Silti minä vain suoritin.
Tuona keväänä päätin hakea apua. Sain koulupsykologilta käsiini lapun surun vaiheista. Sen kohdat yhdestä viiteen vahvistivat minulle, että suorittaminen saisi jatkua. Jo muutaman keskustelukerran jälkeen minusta alkoi tuntua, ettei hän oikein osannut auttaa minua. Eihän ongelmani liittynyt koulukäyntiini, joka rullasi näennäisesti normaalisti eteenpäin. Luovutin.
Pikakelaus tähän kevääseen on tuonut minulle useita vuosia lisää ikää. Mies on sama ja tyttäriä on kolme.
Muutama päivä sitten törmäsin suomalaisesta surusta väitelleen Mari Pulkkisen haastatteluun. Kaksi lastaan raskauden aikana menettäneen tietokirjailijan sanat kolahtivat. Hän haluaisi poistaa sen ajatuksen, jossa surusta pitäisi päästä eroon.
En voisi olla hänen kanssaan enempää samaa mieltä. Surusta ei voi, eikä pidä parantua. Siitä ei tarvitse ”selvitä”.
Vuosien aikana olen voinut suruni kanssa sitä paremmin, mitä enemmän olen antanut sen näkyä. Se mikä surumatkani ensimmäisinä vuosina sai minut voimaan niin pahoin oli suorittaminen, piilottaminen, teeskentely. Kaikki ei ollut hyvin, vaikka kuinka niin yritin esittää.
Lopulta minua auttoi eniten se, että lakkasin pyristelemästä. Annoin itselleni luvan puhua pojastani, surustani ja ikävästäni.
Suru on minussa ja tulee aina olemaan. Se ilmentää sitä rakkautta, jota en voi kuolleelle lapselleni suoraan osoittaa. Yleensä se on pieni mutta jatkuva läikähdys sydämen sopukoissa. Välillä se on kuin hyökyaalto, joka pakottaa pysähtymään ja antamaan sille tilaa – kuten esimerkiksi nyt, kirjoittaessani tätä. Puhdistavaa itkua, joka kyynel kyyneleeltä huuhtelee mielen hieman kevyemmäksi.
Huomenna on minun poikani nimipäivä. Se on minulle juhlan päivä.
Kirjoittaja on toimittaja.