Työkaveri oli kehumapäällä. Mainosti vaippaikäisen vekaransa alkaneen puhua kokonaisilla lauseilla.
Onnittelin etevästä ipanasta, mutta varoitin tulevasta taantumasta. Kymmenen vuoden päästä perillisen lauseet alkavat lyhentyä. Rippi-iässä palaudutaan kaksivuotiaan tasolle ja pian lapsi–vanhempi-dialogin korkein taso on taas nelisanainen lause.
Vielä vähän myöhemmin teini taantuu yhden sanan lauseisiin. Päättyvän lapsuuden ja hiljalleen alkavan aikuisuuden sekaisena vellovassa loskassa nuori muotoilee asiansa enää yhdellä tavulla. Se on yleensä ”ei”.
Jotkut asiat eivät muutu. Illan jälkeen tulee yö, keltaista lunta ei saa syödä, Kennedyn murhassa on jotain epäilyttävää ja teinien mielestä omat vanhemmat ovat niin noloja, ettei niille tee mieli jutella.
Paitsi että tuo viimeinen muuttuu, eikä hyvään suuntaan. Vanhemmat ovat edelleen noloja, mutta osa nuorista ei osaa enää puhua kenenkään kanssa.
Syyllistä etsitään tutusta paikasta, älypuhelimen ruudulta. Sen ruudun on ensimmäisen kerran antanut lapsen käteen yleensä isä tai äiti.
Kännykkä tai tabletti on kätevä lapsenvahti, mutta huono kasvattaja. Iltapuuroa popsiva pirpana ei pälätä, kun saa tökkiä koukuttavaa peliä syömisen ajan.
Puhelin on paikassaan erinomainen kapine, kunhan käyttötavat ja säännöt ovat järkevät. Myös vanhempien pitäisi pystyä samaan järkevyyteen.
Psykologian tutkija Edward Tronick tuli kuuluisaksi 1970-luvulla tekemistään kivikasvo-kokeista. Niissä selvisi, että jos vanhemmat lakkaavat ilmehtimästä vauvalle, vauva vetäytyy vuorovaikutuksesta ja muuttuu iloisesta poissaolevaksi tai ärtyneeksi.
Tronickia haastateltiin ahkerasti koronan aikaan, kun pelättiin maskien käytön haittaavan lapsen ja vanhemman vuorovaikutusta.
Maskipäinenkin isä tai äiti jakaa huomiota paremmin kuin viisituumainen Amoled-näyttö, joka valaisee paremmin pimeässä kuin elämässä. Sininen valo ei opeta kahdenkeskistä vuorovaikutusta.
Nuotti-valmennuksessa tuetaan nuoria, jolla on haasteita arjen hallinnassa, vaikeuksia opiskelu- tai työelämässä tai suunta muuten kadoksissa. Psykologi, psykoterapeutti Sirkku Ruutu kertoo (SK 10.3.) Nuotti-valmentajien huomanneen, ettei moni nuorista ole tottunut dialogiin, sen on korvannut puhelin. Samalla on kadonnut tieto, että vuorovaikutuksesta voi saada emotionaalista lämpöä.
”Nuorten keskuudessa havaitaan paljon estyneisyyttä tai emotionaalista lukossa olemista. Kehokin on jotenkin lukossa, sanat juuttuvat kurkkuun ja puhe on hiljaista. Itseilmaisu on hankalaa, vaikka keskustelun teema olisi kuinka kiinnostava”, Ruutu kuvailee.
Puhelin on paikassaan erinomainen kapine, kunhan käyttötavat ovat järkevät. Myös vanhempien pitäisi pystyä samaan järkevyyteen. Vuorovaikutus ei lisäänny, jos kännykkää näprää lapsen sijaan hänen vanhempansa.
Israelissa tutkittiin vauvojen reaktioita siihen, kun heidän äitinsä käyttää puhelinta. Se näkyi stressireaktioina vauvoissa.
Kirjoittajan puhelimessa on kuusituumainen näyttö, jota katsotaan liikaa.