Liikkumattomuus ja etenkin lasten sekä nuorten vähentynyt aktiivisuus ovat puhuttaneet vuosia. Tämänkin lehden sivuilla asiaa on pidetty aktiivisesti esillä.
Pirteänväristen tulevaisuudenkuvien päälle vedettiin leveällä pensselillä synkän harmaata viimeksi tällä viikolla.
Vaalivankkureita kiskova tiede- ja kulttuuriministeri Petri Honkonenkorosti harrasteliikunnan tärkeyttä poiketessaan Satakunnassa ja otti kantaa myös harrastamisen hintoihin.
Urheilulehti julkaisi tällä viikolla laajan selvityksen junioriurheilun harrastamisen hinnoista. Etusivun otsikko oli ”Kallista lystiä”. Sisäsivuilla kahdeksan sivun kokoinen selvitys oli tiivistetty sanoihin ”Itseään ruokkiva peto”.
Hintavertailua oli tehty 14 lajissa viidessä kaupungissa eri puolilla maata. Tarkastelun kohteina olivat niin sanottu tavoitteellinen kilpapolku ja halvempi harrastetason seuratoiminta sekä 10- että 14-vuotiaissa.
Selvityksessä oli etsitty vuoden keskihinta 112 eri laji-, ikä- ja sukupuolikategoriassa. Niistä vain tusina oli sellaisia, joissa vuoden harrastaminen maksoi alle tuhat euroa.
Jos Helsingistä, Kuopiosta, Vaasasta, Lahdesta ja Rovaniemeltä kerättyjä tietoja on uskominen, totisempaan kilpavalmennukseen ei pääse tonnilla kiinni edes kymmenvuotiaissa E-junioreissa.
Kilpapuolella kalleimpia lajeja olivat ratsastus ja taitoluistelu. Näiden kahden harrastuksen hintalappu eli vuosittaisen harrastamisen keskihinta vaihteli 7 720 eurosta 26 000:een.
Hintahaitarin edullisimpia kilpalajeja olivat lento- ja pesäpallo, eivätkä yleisurheilu, cheerleading, koripallo tai salibandy tai golf olleet merkittävästi kalliimpia.
Silti kaikissa kausi maksoi yli tonnin, kun mukaan oli laskettu lisenssi-, jäsen-, turnaus- ja muiden pakollisten maksujen lisäksi välilliset kulut eli esimerkiksi vanhempien bensalaskut.
Juttu pureutui tärkeään aiheeseen. Kustannukset ovat monessa lajissa karmean korkeat.
Koko totuus ei kuitenkaan ole yhtä synkkä.
””Kauhutarinoille ei aina löydy katetta.”
Edullisestikin voi urheilla, vaikka harrastaisi muutakin kuin happihyppelyä tai puissa kiipeilemistä. Hintalappu voi olla siedettävä silloinkin, kun lajiksi valikoituu jokin sellainen urheilumuoto, jossa ei pärjää pelkästään lenkkitossuilla ja verryttelypuvulla.
On tarpeellista nostaa esiin korkeita kustannuksia, mutta kauhutarinat eivät suinkaan ole ainoa tapa käsitellä harrastamisen hintakehitystä. Itse asiassa tyrmistelyille ei aina löydy katetta edes niissä lajeissa, joita pidetään yleisesti kalliina.
Peto ei aina syö seteleitä.
Satakunnassa on 348 urheiluseuraa. Niistä löytyy lukemattomia esimerkkejä siitä, miten harrastamisen hinnat on saatu pidettyä kurissa.
Seuramaksut eivät suinkaan ole karanneet käsistä kaikkialla. Siksi myös hintojen kauhistelujuttuja pitää välillä kauhistella.