”No, minä tästä sitten lähden”, sanoi poikani ja nosti repun selkäänsä. Halasin häntä hyvästiksi. Silloin se iski, täysin yllättäen, voimalla ja varoittamatta: ikävä.
Siinä minä seisoin, Helsinki-Vantaan lentokentän terminaalissa, katsoin lapseni loittonevaa selkää ja pyyhin kyyneliä.
Vielä viittätoista minuuttia aiemmin olin tyynenä ajatellut, että kunhan nyt saadaan Pekingin matkaaja lentokoneeseen, niin sitten matkavalmistelujen aiheuttama tohina rauhoittuu ja pääsen keskittymään omiin puuhiini.
Olin väärässä. Mikään ei rauhoittunut, vaan alkoi. Tunsin tunteita, joita en ollut ikinä ennen tuntenut ja joille minulla ei ollut oikein edes nimeä.
Nimenomaan minä olin ollut innoissani, kun lapseni päätti lähteä yliopistovaihtoon ulkomaille ja hakea uusia kokemuksia ja elämyksiä. Nimenomaan minä olin sanonut, ettei kannata kuunnella, kun jotkut pelottelevat koronalla ja muilla Kiinan vaaroilla. Nyt kaipasin häntä valtavasti.
Tietenkin järkeni sanoi, että lapseni on aikuinen ja elää omaa elämäänsä, enkä halua takertua häneen. Tietenkin järkeni sanoi olevan onnellista, että lapseni saa nähdä maailmaa. Mutta tunne ei kuunnellut eikä totellut.
Tunnemylläkkä hyökkäsi kimppuuni siksikin niin yllättäen, että lapseni oli asunut jo pari vuotta omassa asunnossaan ja puhelut kotiin olivat saattaneet olla niinkin rikkaita sisällöltään kuin että ”missä lämpötilassa tämän villapaidan voi pestä”. Ei minulla ollut peräkamarin poikaa, vaan nuorimies, jonka kalenteri oli täynnä menoja opiskelijapiireissä ja ystävien kanssa. Enkä minäkään ollut äiti, joka olisi omistautunut vain lapselleen ja pitänyt liedellä ruokaa lämpimänä, vaan olin viihtynyt omissakin mielenkiinnon kohteissani.
Siksi en ollut osannut lainkaan varautua tähän tunteeseen. En olisi ikinä uskonut, että löytäisin itseni miettimästä esimerkiksi sitä, mitä ihmettä vastedes teen viikonloppuisin – eihän poika tähänkään asti ollut viikonloppuja minun kanssani viettänyt. Muistinpa senkin, että pojan ollessa pieni haaveilin toisinaan, että olisin vapaa elämään itselleni.
Tilanne nosti mieleeni muutaman ajatuksen, joilla uskoakseni on merkitystä. Ensinnäkin mieleni valtasi voimakas kiitollisuus siitä, että saan olla lapseni äiti. Että miten sanoinkuvaamattoman arvokas asia se on, vaikka vanhemmuudesta puhutaan niin paljon kielteistä. Toiseksi ajattelin huojentuneena, että onneksi olin vuosien aikana viettänyt paljon aikaa lapseni kanssa eikä minun nyt tarvinnut kauhistuneena katua, että olisin haaskannut nuo arvokkaat ajat muuhun.
Kolmanneksi ajattelin, että miksi ihmeessä tästä tunteesta, nimeltään kai tyhjän pesän syndrooma, ei puhuta enempää? Koska taatusti en ole ainoa vanhempi, joka niin tuntee.
Kirjoittaja on toimittaja.
”Siinä minä seisoin, Helsinki-Vantaan lentokentän terminaalissa, katsoin lapseni loittonevaa selkää ja pyyhin kyyneliä.