Löysin itseni kerran tunturin laelta. Nostettuani katseen kengistäni minut pysäytti epätodellinen maisema. Sama pysäyttävä, ohikiitävä tunne voi tavoittaa katsoessa pientä lasta, joka keskittyneesti piirtää paperille mielikuvituksensa varassa, tai kun on lukenut hyvän kirjan tai katsonut jonkin puhuttelevan elokuvan.
Näinä huippuhetkinä tuntuu tavoittavan jotain perimmäistä – jotain, mitä on vaikea jakaa toiselle. Voi tuntea hetken syvää rakkautta olevaisuutta kohtaan, kokea pystyvänsä mihin tahansa.
Laskeuduttaessa tunturinhuipuilta takaisin arkeen kuitenkin huomaan usein, etteivät nämä pyhät hetket sovi yhteen arjen kanssa. Hetken tunnen tavoittaneeni jotain elämän suuremmista salaisuuksista, mutta silti epäonnistun yksinkertaisissa asioissa ja kadotan otteen kokemastani.
Päivän evankeliumitekstiä edeltävässä kohtauksessa Jeesus on vienyt lähimpiä opetuslapsiaan vuorelle, ja he näkivät siellä yliluonnollisia asioita. Vuorella opetuslapsista Pietari olisi halunnut rakentaa majoja, ikuistaa pyhän hetken, antaen maailman laaksossa odottaa.
Kuitenkin tuli aika laskeutua. Ihme hälveni kuin uni, yksinäisyys muuttui väkijoukoksi ja rauha riidaksi. Kaikki kärjistyi opetuslasten epäonnistumiseen, he eivät onnistuneet karkottamaan pahoja henkiä ihmisistä. Jeesus sanoo heille: ”Tätä lajia ei saa lähtemään muulla kuin rukouksella.”
Jeesuksen sanat paljastavat, että taivaan perspektiivistä vuori ja laakso ovatkin samassa tasossa. Uskon ja rukouksen mieli alkavat sitoa yhteen näitä toisilleen vieraita maailmoja. Opetuslapset näkivät, etteivät he tee työtä yksin, vaan pyhän oli oltava läsnä heidän työssään.
Voin itsekin alkaa nähdä pyhää elämän hälinässäkin – ihailla vuorta laaksosta käsin.
Kirjoittaja on Keski-Porin seurakunnan seurakuntapastori