Kokemusten kerääminen ei kirjoittajan mielestä ole ollenkaan hullumpi päämäärä, kun hakee ensimmäisiä työpaikkojaan. Tärkeintä on oppia, miten toimia työyhteisöissä.
Tänä keväänä olen hämmästellyt täysin ennen kokematonta aikaa. Kesätyöntekijöitä haetaan näyttävästi ja kovaan ääneen. Samalla tavoin haetaan myös muita vähän kokemusta keränneitä oppisopimuskoulutettaviksi. Moni työ ei vaan kiinnosta ilman kosiskelua.
”Tule meille”, huutaa iloinen nuori ihminen kuvassa monen kaupan seinällä ja lehden sivulla. Väkisinkin tulevat mieleen ne ajat omassa ja lasteni lapsuudessa, kun tuollaisista ilmoituksista ei osannut haaveillakaan.
Töitä paiskittiin valikoimatta. Oli mentävä sinne, mitä tarjolla oli ja suhteita tarvittiin. Ilman työkokemusta joku aikuinen piti olla suosittelijana. Ketju lähti omista vanhemmista. Jos tämä ei suoraan onnistunut, käytettiin heidän avullaan hyväksi sukulaisia ja naapureita. Minun työpaikkani löytyivät naapurin, äidin serkkujen, kaverin isän ja oman isän kautta. Siinä oli paras käyttäytyä joltiseenkin mallikkaasti, ettei häpäissyt vanhempiaan.
Vaikka ajat muuttuvat, uskoisin ensimmäisten työpaikkojen löytyvän edelleen pitkälti samoja reittejä pitkin, vaikka se nyt näyttääkin vähän helpommalta. Tosin ympäristö sanoittaa myös melkoisesti paineita nuoren niskaan.
Saattaa olla totta, että meillä on oltava taitoja, kuten ”omien vahvuuksien tunteminen, erilaiset verkostot, rohkea uteliaisuus, heittäytyminen ja itsensä peliin pistäminen”. Lainaus on Samkin projektipäällikkö Maarit Hallilan kirjoituksesta (SK 12.2.).
Saattaa olla, mutta 15-vuotiaana tuon listan lukeminen olisi lähinnä lannistanut. Riitti, että oli halu tehdä ja oppia palkkaa saadakseen.
Myös ”oman jutun” löytäminen tuntuu asettavan paineita varhaisessa vaiheessa. Melkein jo ala-asteikäisenä pitäisi suunnitella, miten hankittu taito tai harrastus hyödyttää tulevalla uralla. Ei ihme, että ilo karisee ja masennusta pukkaa.
Kun oma kokemusmaailma lähtee kodin ja koulun sekä harrastusten kulttuurista, on silmiä avaavaa nähdä, että toisinkin voidaan oman piirin ulkopuolella toimia ja ajatella. Se huomio ei mene hukkaan.
Vaikka ei olisi kovin kiinnostunut bingohallin siivoamisesta, pullan myymisestä tai jäteveden puhdistamon sihtien pesemisestä, jokainen kokemus jättää jäljen sielun ansioluetteloon. Sen voi kertoa näin jälkikäteen kokemuksen syvällä rintaäänellä.
Kun kolmen tunnin työn jälkeen setäihminen sanoi painokkaasti, että ”perse penkkiin likka, loput menee jo porvarin piikkiin”, oli siinä kontrastia edellisen kesän työpaikan tunnelmaan. Siellä minun ei annettu pyytää liikkeen omistajalta käsisaippuaa henkilökunnan vessaan. Pelokas työkaveri lähti ostamaan sitä minulle omilla rahoillaan.
Herran pelkoa ja herravihaa, työehtojen noudattamista ja polkemista, kellokorttielämää ja oman työajan suunnittelua, asiakaspalvelua yksin ja urakkatyötä ryhmässä. Tasa-arvoista kohtelua ja seksuaalista häirintää. Jokainen työkokemus lisäsi ymmärrystäni elämästä ja lihotti sanavarastoani roimasti jo paljon ennen kuin olin jättänyt opinnot taakseni.
Ne kasvattivat minua osaltaan siksi, joka olen. Joka hetkestä tuli osa ”omaa juttuani”. Näin opin sen, miten toimia työyhteisössä, mitä kohti kulkea ja mitä välttää.
On yhtä tärkeää oppia tapa, miten tehdä kuin se, mitä tehdä työkseen.
Kirjoittaja on toimittaja, joka sai ensimmäisen vakituisen työpaikan 30-vuotiaana