Vanhin tyttäreni alkaa olla sen ikäinen, että ystävät kiinnostavat häntä enemmän kuin aika perheen kanssa. Muutos on tapahtunut nopeasti esikoulun alettua. Tuntuu, ettei eskarissa kaverin kanssa vietetty aika ole milloinkaan tarpeeksi pitkä.
Ystävyys onkin nykyään perheessämme toistuva puheenaihe. Lasten kanssa olemme keskustelleet paljon siitä, millaiset asiat ovat ystävyydessä sallittuja ja mitkä eivät.
Olemme käsitelleet niitä tilanteita, kun ystävän takia on tullut paha mieli. Olemme iloinneet niistä hetkistä, kun ystävien ansiosta on ollut ”paras päivä ikinä”.
Välillä me vanhemmat joudumme kiperiin tilanteisiin, kun autamme lapsiamme olemaan ystävä, joka oppii arvostamaan ja rakastamaan muiden ohella eritoten itseään.
Lasteni opetellessa kaveritaitoja omat tunteeni vaihtelevat huojennuksesta huolestumiseen. Itsekin iloitsen valtavasti siitä, kun näen tyttäreni kikattelevan eskarikaverinsa kanssa. Ja suren sitä, ettei yksi lapsistani, viisivuotias tyttäreni, ole vielä löytänyt päiväkodista itselleen sellaista sydänystävää, jota hän niin kovasti tuntuu kaipaavan.
Omien lasteni kohdalla huomaan, etten juurikaan pohdi heidän tulevaa koulumenestystään. Nurkan takana häämöttävästä kouluarjesta olen huolissani eniten siitä, saavatko he koulussa ystäviä. Löytävätkö he rinnalleen sellaisia ihmissuhteita, joita meillä vanhemmilla on. Ihmissuhteita, jotka ovat kantaneet tähän asti, ja joiden yhä toivomme kestävän läpi elämän.
Minun vanhin ystävyyssuhteeni alkoi ollessani eskari-ikäinen. Lapsuudessa alkanut ystävyys on välillä aaltoillut. Välillä vuoden ikäero ja eri kouluissa vietetty arki on vienyt meidät kauemmas toisistamme. Lopulta olemme aina löytäneet toisemme uudelleen. Lähes kolmekymmentä vuotta kestänyt ystävyys on aina tuntunut pikemminkin sisaruudelta.
Samoin ne muutkin ihmiset, jotka lasken hyviksi ystävikseni, ovat kuin toinen perheeni.
Juuri sellaista huomaan toivovani lapsilleni. Sukulaisuudentunnetta ilman verisidettä. Ja samalla tiedostan, että se on ihan todella kova haave.
Ystävyys on eräänlainen etuoikeus. Se ei ole itsestäänselvää, ja kaikki me saatamme tietää jonkun, joka on kärsinyt yksinäisyydestä. Vaikka ystävyys voi parhaimmillaan tuntua sukulaisuudelta, niin todellisuudessa se ei koskaan ole sitä. Mikään ei sido ystäviä niin kiinni toisiinsa, ettei sitä sidettä voisi halutessaan katkaista.
Tiedän sen, sillä minäkin olen vielä aikuisiällä menettänyt ystävyyden, jonka uskoin kestävän kiikkustuoliin asti. Surullinen lopputulos ihmissuhteelle, joka joskus oli molemmille kultaakin kalliimpi. Silti joskus hyvin rakkaastakin ihmisestä on vain osattava päästää irti.
Emmekä me koskaan tiedä, mikä on lopullista ja mikä ei. Jotkut ystävyydet loppuvat yhtä yllättäen kuin uudet alkavat. Joskus toivotonkin tilanne on vielä pelastettavissa, jos molemmat ovat siihen valmiit. Vaikkei näin koskaan tapahtuisi, niin elämä jatkuu.
Kirjoittaja on toimittaja ja kolmen tyttären äiti.