Vielä pari vuotta sitten olin kova stressaamaan asioita etukäteen. Uudet asiat töissä, lähestyvät essee-deadlinet ja kiireiset viikot saivat hikikarpalot nousemaan otsalleni jo kauan ennen sitä, kun ne todellisuudessa olivat käsillä.
Pahinta oli aina ajatella stressaavia asioita etukäteen. Kehittelin varasuunnitelmia, jos en pääsisikään vaikealta tuntuneesta tentistä läpi. Ahdistuin siitä, löytyisikö puolen vuoden sisällä sopiva asunto, johon muuttaa. Kun vastuulleni uskottiin jotakin haastavaa mietin, miten ikinä voisin suoriutua asiasta nolaamatta itseäni.
Erään kerran kauhistelin jälleen edessä olevaa työkuormaa siskolleni. Silloin hän antoi minulle neuvon, joka pikkuhiljaa muutti ajattelutapani täysin.
”Älä ajattele sitä, mikä kaikki on edessä, vaan sitä, mitä olet jo saavuttanut”, siskoni sanoi.
Myönnän, ettei stressaamiseen taipuvainen mieleni oppinut kerrasta uutta kaavaa ajatella.
Minä kuitenkin muutuin ihan oikeasti. Kun yhdellä viimeisistä yliopiston kursseistani piti kirjoittaa sivukaupalla opintopäiväkirjaa, annoin itselleni henkiset aplodit jokaisen kirjoitetun merkinnän jälkeen. Taas yksi sivu lähempänä loppua, hyvä minä.
Viime vuoden lopussa minun piti pitkästä aikaa kirjoittaa pääkirjoitus. Paniikki ja yliajattelu meinasivat ensin ottaa vallan. Sain kuitenkin itseni nopeasti vakuutettua siitä, että jos olin aiemminkin kirjoittanut pääkirjoituksia, osaisin kyllä nytkin.
Tulevaisuudestakaan en enää juuri ahdistu. Seurustelukumppanit ja ystävät ovat onnekkaita sattumia, joiden löytämiseen voi itse vaikuttaa vain tiettyyn rajaan asti. Ikävyyksiä elämässä taas tulee väistämättä vastaan, ajattelipa niitä etukäteen tai ei. Oikeasti odottamattomiin käänteisiin ei sen sijaan osaa valmistautua kukaan.
Epämukavat tunteet eivät loppuneet, vaikka stressaaminen jäi vähemmälle. Tietenkään. Voin kuitenkin paljon paremmin, kun en maalaile kauhukuvia elämästä harva se päivä.
Siskoni neuvosta jäi mieleen myös tämä: pitkissä projekteissa tai huonoina päivinä mikään suoritus ei ole liian vähäinen huomioitavaksi.
Metodi sopii mainiosti esimerkiksi treenaamiseen. Alle vartin työmatkan kävely ja portaiden valitseminen hissin sijaan ovat huomattavasti tyhjää parempia. Etenkin, kun ne toistuvat monta kertaa viikossa.
Jopa pro gradu -tutkielmani on edistynyt, vaikka en ole (ainakaan vielä) saanut hermoromahdusta edessä olevasta työmäärästä. Ennemmin mietin jokaista jo kirjoittamaani sivua ja sitä, että selviydyin kaikesta muustakin opinnoissani.
Miksen siis tästäkin?