Kevättalvella, kun kaupunkilaiset suuntaavat landelle mökeilleen, alkaa taas tapahtua. On vilinää ja vilskettä keväisissä puutarha- ja rautakaupoissa kuin Stokkan hulluilla päivillä konsanaan. Autoihin – ja etenkin peräkärryihin – kannetaan monenmoista tavaraa ja tarviketta. Hurmos rauta- ja puutarhakaupassa on käsinkosketeltavaa.
Yhdessä tekemisen elämys on vahva, kun joka puolelta kuuluu moottorisahan laulua, klapisirkkelin vongahduksia ja lehtipuhaltimen pörinää. Avuksi tarvittu putkimieskin rientää eteenpäin ja huikkaa lähtiessään, että voit sitten itse alkaa rehata tämän pumpun kanssa.
Rehaaminen, tuo paikallinen pohjoissatakuntalainen nimitys voimalliselle tekemiselle, kuvaa oivallisesti kaikkea keväistä tekemistä maaseudulla. Ripirinnan mökkiläiset, puolimaalaiset ja alkuperäisasukkaat pistävät toimeksi yhtä tahtia pidentyneen valoisan ajan kanssa. Traktoreilla kiiruhdetaan kaikkiin ilmansuuntiin ja vuorokaudenaikoihin alkutuotannon äärelle. Ja etenkin maaseudun väljästä tilasta villiintyneet kaupunkilaiset tuntuvat rehaavan niin maan perusteellisesti.
Näin saavat samalla myös mökkiläiset realiteettiterapiaa askarruksista, joissa näkyy tekemisen jälki. Kun koko pitkän syksyn, talven ja kevättalven on tehty töitä pilvessä, etänä ja konttorilla, sormenpäitä suorastaan kutittaa päästä koskemaan oikeisiin, epävirtuaalisiin työvälineisiin ja materiaaleihin. Videoneuvotteluhuoneissa kun ei vielä tuoksu pihka eikä multa saati väkevämpi lannoite.
Vaan kun tekee, niin siinä vauhdissa myös sattuu ja tapahtuu – isompaa ja pienempää. Sormeen tulee iskettyä vasaralla, kun nikkaroidaan yhtä ja toista. Mitä yhdestä mustuneesta peukalonkynnestä!
Veikkaanpa, että kaupungistuneet terveys- ja hyvinvointipalvelumme eivät enää pysy realiteettiterapian sivuvaikutusten vaatiman erikoisosaamisen kyydissä. Nimittäin esimerkiksi maalaisittain niinkin yksinkertainen asia kuin tikun poisto sormesta oli melkoinen prosessi pääkaupungin sydämessä.
Oikeakätisenä ja samaan ajoittuvan näkörajoitteen takia ei tikun poisto onnistunut oikean käden sormesta. Päädyin kääntymään ammattilaisten puoleen. Sairaanhoitaja pyöritteli tikun kohdalla neulaa ja totesi vuotavan sen verran, ettei löydä mitään. ”Niin, ja jos ei tikku vieläkään lähtenyt, katsotaan sitten ultraäänellä, pyydä lähete lääkäriltä.”
Kulmakarvani kävivät hiusrajoilla, kun pohdiskelin, mistä alkaen tikun poistamiseen sormesta tarvitaan ultraääntä. Ehkä pääkaupungin keskustassa tikun poistaminen taitaa olla hieman harvinaisempi ja siten erikoisosaamista vaativa terveydenhuollon toimenpide nykyään.
”Tekevälle sattuu ja sill’ei mitään satu, jok’ ei mitään tee”, pruukas 1900-luvun alussa syntynyt Siikaisten mummuni sanoa.
Kirjoittaja on osa-aikainen paluumuuttaja, joka hankki oman puuhamaan ja pienen punaisen tuvan Pohjois-Satakunnasta. Hän havainnoi pääkaupunki- ja maaseudun elämäntapojen törmäyksiä ja ilahtuu maaseudun arvostuksen noususta.