Olen kolumneissani paheksunut metsänomistajien tapaa käsitellä metsiään. Metsiemme eliölajistoa on kohdannut raskas kato, jonka seurauksena ennen yleisetkin lajit ovat sortuneet uhanalaisiksi. Ymmärrän silti, että metsänomistajienkin joukossa on toisinajattelijoita, joille pitää antaa tunnustusta.
Luonnonsuojelumme pääideologi kalastaja-kirjailija Pentti Linkola perusti vuonna 1995 Luonnonperintösäätiön, jonka tarkoituksena on hankkia yksityisiltä metsänomistajilta alueita, jotka säätiö rauhoittaa ikiajoiksi suojeluun. Säätiön ensimmäinen suojelualue ostettiin Parikkalasta vuonna 2000. Kangertelevan alun jälkeen säätiön vuosiraportit ovat kertoneet yhä uusia uutisia suojeluun päätyneistä kohteista.
Vuosi 2022 oli toistaiseksi menestyksekkäin. Sen päättyessä suojeluun on saatu eri puolilta maata 171 metsä- ja suoaluetta, joiden yhteispinta-ala on 4 357 hehtaaria. Valtaosan säätiö on hankkinut lahjoitusvaroin, ja pieniä alueita on myös saatu korvauksetta. Säätiön uudessa vuosilehdessä pidetään varmana, että viidentuhannen hehtaarin raja ohitetaan tänä vuonna.
Suojellut alueet ovat peräisin yksityisiltä metsänomistajilta. Suojeluhenkisyyttä löytyy siis yllättävän paljon, eikä säätiö osta kuin kunnollista vanhaa metsää lahopuineen. Kriteerit ovat tiukat, ja rehellisesti sanoen olen kummastellut, mistä vielä löytyy laadukkaita kohteita. Tavoitteena on, että ostettavat alueet olisivat kooltaan vähintään 10 hehtaaria. Lahjoituksena voidaan ottaa vastaan pienempiäkin metsiköitä.
Etelä-Satakunnasta ei näin laajoja ikimetsiä enää löytyne. Kaikkiaan säätiö on saanut Satakunnasta 11 aluetta, enimmät Porista, Kokemäeltä ja Ulvilasta. Kotiseutuni ainoa kohde on lahjoituksena saatu neljän hehtaarin metsikkö Euran Mannilassa.
Metsänomistajat ovat kiitettävästi osallistuneet suojeluun myös valtion Metso-ohjelman kautta. Suojeluun on ostettu verovapaasti vanhaa metsää. Tiedän senkin, että jotkut metsänomistajat ovat omasta aloitteestaan hakeneet suojelupäätöstä jopa kymmenen hehtaarin metsälleen ilman korvausta. Hienoa elämän monimuotoisuuden suojelua!
On silti muistettava, että kokonaismetsäpinta-alaamme suhteutettuna säätiön ja Metson yhteisetkin hehtaarit ovat vaatimattomia. Metsätalouden aiheuttama luontokato poistuu vasta, kun talousmetsien käsittely oleellisesti muuttuu.
Luonnonperintösäätiön historia joka tapauksessa osoittaa, että suojelun arvoista metsää sittenkin löytyy sieltä täältä. Mutta olenko oikeassa siinä, että eteläinen Satakunta on tässä suhteessa menetetty?
Esitän siis haasteen paikallisille metsänhoitoyhdistyksille. Teillä on kaikki tiedot alueenne metsistä. Onko missään enää yli 10 hehtaarin kohdetta, jota voi luonnehtia ikimetsäksi? Yllättäkää minut ja näyttäkää, että sellainen on vielä olemassa. Tarjotaan sitä Luonnonperintösäätiölle, tehdään kaupat, ja ollaan edes hetken aikaa tyytyväisiä.
Kirjoittaja on Euran Honkilahdella asuva luonnonystävä, luontovalokuvaaja ja eläköitynyt toimittaja.