Seurasin muutama kuukausi sitten uimahallissa, kun lapsiryhmä valmistautui uimatunnille. Kaikki näytti olevan hienosti. Alakoulun alkuvaiheilla olevat lapset istuivat lastenaltaan vieressä penkillä ja odottivat. Pojat omassa porukassaan, tytöt toisessa vieri vieressä, nauraen ja höpöttäen.
Sitten silmiini osui tyttö ryhmän laidalla. Hän istui uimapuvussaan parin metrin päässä muista, yritti hymyillä juttujen mukana, yritti varovasti olla osa porukkaa. Muut käänsivät selkänsä. Pesäero tehtiin julman vaivihkaisilla eleillä. Varsinkin ydinporukan laidoilla istuvat tytöt toimivat kuin yhtä lapsista ei olisi olemassakaan.
Katselin surusilmäistä pikkutyttöä, joka yritti pitää ryhtinsä ja olla reipas. Hänelle koulupäivä oli selvästi raskas. Olisin halunnut halata tyttöä ja luvata, ajat muuttuvat vielä. En tehnyt mitään.
Aamubussiin nousi keskustasta remuava poikaporukka. Iloisesti huudellen he varasivat paikkoja toisilleen. Könysivät ja kaulailivat. Paitsi yksi samanikäinen. Hän nousi kyytiin etsien pälyillen paikkaa itselleen. Häntä kukaan ei kutsunut viereensä, hänen viereensä jätettiin tyhjä tuoli. Poika istui ryhmän lähellä, selasi punaisin poskin puhelintaan ja yritti olla vahva. Aamu alkoi stressillä ja häpeällä. Olisin halunnut mennä pojan luo ja sanoa, vika ei ole sinussa, minä näen sinut. Sitten pojat jäivät jo kyydistä.
Tämä on vain yksi kolumni, eikä se auta noita ohittamiani lapsia. Toivon silti, että jokainen aikuinen, joka tämän tänään lukee, katsoisi hieman tarkemmin ympärilleen. Onko omassa lähipiirissä joku, joka käyttää kaikki voimansa selvitäkseen yksin? Onko ohjaamassani harrastusryhmässä, vetämässäni urheilujoukkueessa tai vaikka lasteni luokalla joku, joka on jätetty ilman ystäviä? Olemmeko me aikuiset hyväksyneet tilanteen mahdottomana vaikuttaa? Olisiko sittenkin jotain, mitä voisimme tehdä? Yritämmekö aidosti?
Kukaan pieni tai iso ei ansaitse häpeää arjen jokaisena päivänä. Sen jäljet ovat pysyvät. Tiistaina vietetään taas ystävänpäivää. Päivä on vaikea, jos ei ole ketään, kelle sitä toivottaa.
Ryhmissä pahimpia poissulkijoita eivät yllättäen ole niiden loistavat keskipisteet. He, joiden lähelle kaikki tahtovat. Syrjijiä ovat ne epävarmat hännystelijät, jotka pelkäävät oman asemansa puolesta. He turvaavat paikkansa seisomalla heikomman päällä. Muutos kuviossa voikin alkaa vain turvallisessa ilmapiirissä, jossa kenenkään ei tarvitse pelätä.
Ystävyyttä ei voi pakottaa, mutta se saattaa saada uuden mahdollisuuden. Lapset oppivat toisen asemaan asettumista, kun heille selkeästi avataan tunteita ja tilanteita. Arvoista pitää yhä puhua. Mitäs, jos tiistaina vietettäisiin uuden ystävän päivää?
Kirjoittaja on toimittaja.