Kuljin Helsingin keskustassa Stockmannilta eduskuntatalolle päin. Siinä aukiolla joku huusi megafonin kautta ja vaati ohikulkijoita tekemään parannusta. Huutajan mielestä muiden pitäisi muuttua.
Hän karjui Jumalasta ja Jeesuksesta jotain. Valutti kovia sanoja ylhäältä alaspäin. Tämä tuntui minusta hyvin epämiellyttävältä. Samalla tavalla ikävältä kuin sekin, kun joku tervehtii minua ja kuulee, että olen pappi. Tivaa heti perään, että olenko oikealla tavalla uskossa? Huokaus. Anna vähän happea, tee tilaa, please!
Se, millä tavoin puhumme Jumalasta toisille, on päivän aiheena tänään kirkossa. Kristittyjä muistutetaan siitä, miten Jumalasta kertominen on Jeesukseen uskovien tehtävä. Mutta onko Jeesuksesta puhuttaessa keskiössä tilan ottaminen vai sen antaminen toiselle? Minkälaisilla sanoilla ja teoilla tahdomme viestiä, miten sen teemme ja missä?
Ajattelen, että kristityn tärkein seurakunta on siellä, missä hän elää. Usein on niin, että usko eletään todeksi juuri arjessa: kotona, koulussa, töissä, harrastuksissa, luottamustehtävissä, luonnossa, somessa. Siellä missä itse on. Siellä missä elämä on.
Mutta kun astumme toisen ihmisen tilaan, niin millä tavoin saavumme paikalle? Mitä kannamme mukanamme? Mitä sanoja käytämme tai millä tavoin käyttäydymme? Saapuuko paikalle ylimielinen tuomaroija tai besserwisser? Vai ihminen, jonka lähellä voi olla oma itsensä? Jonka vieressä on tilaa hengittää ja kenties, hetken hyvä olla.
Se millä tavoin puhumme toisille Jumalasta paljastaa paljon ihmisen asenteesta ja arvoista, käytöksestä ja toiminnasta – Näkyykö niistä rakkaus, kuultaako niiden takaa jumalallinen rakkaus? Vai tarve olla koko ajan oikeassa? Tarve asettua muiden yläpuolelle?
Uskossa kasvetaan ja kehitytään niin kuin elämässä muutoinkin. Ihan valmiita ei olla. Mitä jos uskon tavaramerkkinä näkyisikin vähän lämpöä ja välittämistä? Huudon sijaan rakkauden sanoja ja helliä tekoja. Mitä jos antaisikin tilaa tulla ja olla?
Kirjoittaja Keski-Porin seurakunnan rovasti