Liikuntaharrastuksen lopettaminen murrosiässä puhuttaa tasaisin väliajoin. Viimeksi aihe nousi esiin, kun Satakunnan Kansan urheilusivuilla kirjoitettiin Ässien junioriputkesta läpi päässeistä pelaajista.
Drop out -ilmiö on tällaiselle teinilasten isälle hyvinkin tuttu. Oma jälkikasvu kipuili motivaation kanssa toista vuotta, kunnes lopulta päätti ripustaa nappikset naulaan. Se olisi tapahtunut jo aiemmin, ellemme me vanhemmat olisi yrittäneet kannustaa jatkamaan.
Lopulta, kun kannustaminen muuttui vänkäämiseksi ja vääntämiseksi, oli aika antaa periksi. Omiin pelisuorituksiinsa toistuvasti pettyneen ja sitä kautta itseluottamustaan kadottaneen nuoren edessä oli järkevintä nostaa kädet pystyyn. 16-vuotiaan mieli on sen verran vahva, ettei sitä pysty enää taivuttamaan, vaikka kuinka itse näkisi lapsensa tulevaisuuden urheilun parissa eri tavalla kuin nuori urheilijan alku itse.
Kaikki lähtee nuoren omasta halusta ja innostuksesta. Huipulle harva, jos kukaan pääsee ilman omaa innostusta ja paloa. Lähes kaikkia menestyviä urheilijoita yhdistää sammumaton palo lajiin. Pihapelejä, hyvissä ajoin ennen harjoituksia paikalla ja viimeisten joukossa harjoituksista pois, jatkuvaa toistoa ja tekemistä. Kyltymätön halu harrastaa, tehdä ja toteuttaa unelmaansa.
Sitä paloa olen nähnyt kotona muutaman vuoden tauon jälkeen nyt, kun ohjattu jalkapalloharrastus on muuttunut omaehtoiseen voimailuun. Poikaa joutuu suorastaan toppuuttelemaan, että muistaa välillä levätä ja pitää välipäiviä lihasharjoittelusta. Näen innostusta, jota niin monta kertaa turhaan kaipasin toisen lajin parissa.
Teini-iässä lapsille tulee houkutuksia ja omaa tahtoa, joka voi viedä pois lapsena aloitetun harrastuksen parista. Tärkeintä on saada iloa siitä, mitä tekee. Kuvituskuva.
Tämä on ollut hyvä muistutus myös vanhemmille. Omaa lasta ei välttämättä kiinnosta ura jalkapalloilijana tai jääkiekkoilijana, vaikka isää olisi aikanaan kiinnostanut. On silti luonnollista, että omia lapsiaan yrittää ohjata pienenä lajien pariin, jotka kiinnostavat vanhempia.
Ei ole sattumaa, että Kalle Rovanperän isä Harri oli ralliautoilija, Lauri Markkasen porilainen isä Pekka pelasi koripalloa tai Kasperi Kapasen isä Sami pelasi jääkiekkoa NHL:ssä. Tuttuun ympäristöön on turvallista viedä lapsensa mukaan tutustumaan urheilun aakkosiin. Samalla tuntee osaavansa antaa lapselleen jotain, kun mennään omalle osaamisalueelle.
On kuitenkin nostettava hattua niille vanhemmille, jotka tunnistavat jälkikasvunsa vahvuuksien olevan jossain muualla kuin siellä, missä olisi voinut olettaa ja osaavat ohjata oikeaan suuntaan. Jääkiekkoilijan lapsi voi olla luistimilla täysin hukassa, mutta lahjakas muusikkona tai vaikkapa näyttelijänä.
Tärkeintä ei missään vaiheessa saa olla ehdoton edellytys nousta lajin absoluuttiselle huipulle. Tärkeää on löytää ja säilyttää harrastamisen ilo, turvallinen ympäristö harrastaa, mahdollisuus halutessaan päästä maksimaalisen lähelle omaa huipputasoaan ja löytää liikunnallinen elämäntapa.
Ja ennen kaikkea saada ystäviä, joiden kanssa side kestää läpi ihmiselämän. Tämä on minulle se, josta olen erityisen kiitollinen ja ylpeä omalla polullani.
Kiitos Jussi, Matti, Tino, Mikot, Henri, Rauli, Roi ja monet muut! Ilman teitä elämä olisi tylsempää ja yksinäisempää. On paljon tärkeämpää, että urheilu-urasta jää käteen elinikäisiä ystäviä kuin euroja ja dollareita. Ihannetilanteessa jää tietysti niitä molempia.
Kirjoittaja on toimituspäällikkö.
