Tahmea tammikuu ja melkoinen muuttoprojekti on vihdoin taltutettu. Yllätyn joka kerta, miten muutto kodista toiseen tuntuu aina enemmän tai vähemmän kaoottiselta. Vaikka ainakin luulen olevani mestariorganisaattori, salakavala muuttoahdistus kurkistaa nurkan takaa joka ikisessä muutossa. Niin tälläkin kertaa.
Tämänkertainen prosessi oli kuitenkin osittain erilainen kuin edeltäjänsä. Ennen muuttoa suurin osa omaisuudestani oli joitakin kuukausia varastosäilytyksessä etsiessäni uutta omistusasuntoa. Iso osa tavaroistani oli siis jo valmiiksi pakattuna laatikoihin. Ne piti vain kantaa uuteen kotiin ja purkaa paikoilleen.
Sinä aikana kun omaisuuteni asusteli tyytyväisenä lämpimässä varastossa, minulle kirkastui paremmin kuin koskaan aiemmin se totuus, että ihminen tarvitsee lopulta aika vähän mitään materiaa. Pärjäsin useamman kuukauden loistavasti, vaikka rakkaista kenkäpareistani oli käytössä vain muutamia, vaatekaappini sisältö oli hyvin riisuttu versio kokonaisvalikoimasta ja lemppariviinilasini olivat nekin pakattuna pahvilaatikkoon. En ollut yhtään vähemmän onnellinen, vaikka osa tavaroistani vieraili muualla.
Kun muuton teemoittama tammikuu vihdoin koitti, ajattelin, että nyt on helppo panna tavaroita kiertoon. Enhän ole niitä edes kaivannut. Kirppiskuormia kertyi useampi eikä luopuminen aiheuttanut tuskaa, vaan iloa ja hyvän olon. Toki myönnän, että osa tavaroista toi myös mukanaan onnen tunteita.
Tavaraa lähti kiertoon siis melkoinen massa. Mielenkiintoista on se, että olen kuvitellut olevani hyvä “luopuja” jo aiemmin. Tykkään siivota kaapit ja laatikostot vähintään kerran vuodessa sekä lahjoittaa ja myydä turhakkeiksi muodostuneet yksilöt pois. Kun nyt kävin omaisuuttani läpi esine kerrallaan, vastaan tuli kymmeniä tavaroita, joista olisin voinut luopua jo vuosia aiemmin.
Tavaroiden karsiminen pelkkään järkeen vedoten ei ole aina helppoa, koska esineet saattavat herättää monenlaisia tunteita ja aistikokemuksia, sanoo sosiologi Veera Kinnunen. Jos esineeseen on syntynyt kiintymyssuhde, siitä luopuminen on vaikeaa. (hyvaterveys.fi 3.6.2021)
Työkaverini muisteli tällä viikolla saaneensa lapsena pienimuotoisen hermoromahduksen, kun heidän kotinsa uuni sai väistyä uuden tieltä. Hän ei olisi halunnut luopua vanhasta. Avomieheni taas totesi pari päivää sitten, ettei sinisiä koirasukkia saa heittää roskiin, koska niissä ammottava reikä ei haittaa käyttöä. Yksi ystäväni puolestaan paljasti, että rakkaassa nojatuolissa oli haju, jota ei olisi mitenkään saanut siirrettyä uuteen. Tuoli jäi.
Tunnistan ilmiön. Oman omaisuuteni varastoaika oli selvästi tarpeellinen ja “viilensi” tavaroita kohtaan syntyneitä tunteitani. Ylimääräisestä luopuminen oli yhtäkkiä monin verroin helpompaa kuin ennen.
Kirjoittaja on copywriter ja toimittaja.