Sen jälkeen, kun olin julkaissut Sydän-Satakunnan verkossa uutisen Nakkilan vanhusneuvoston jättämästä aloitteesta, sain muutaman yhteydenoton aiheeseen liittyen.
Vanhusneuvosto ehdottaa, että jatkossa kunta, tai paremminkin sen valitsema urakoitsija, siivoaa yli 75-vuotiaiden, omakotitalossa asuvien tienpäähän talvikunnossapidossa jäävät aurausvallit pois. Aloitteesta on helppo olla samaa mieltä, sillä lähipiirissäni on tuskailtu vastaavan asian kanssa, vaikkakin selvästi alle 75-vuotiaiden keskuudessa.
Voidaan sanoa, että samasta ongelmasta saattavat kärsiä kaikenikäiset. Ei ole hauskaa kolata tonttiliittymää aamuisin vain siksi, että pääsee lähtemään autolla pihasta töihin – tai vastaavasti, että joku pääsee ajamaan pihaan.
Samaa murhetta kuin Nakkilassa on ollut myös Harjavallassa. Itse olen kuitenkin valtaosin äärettömän tyytyväinen auraajien työhön. Viimeksi annoin aiheesta kiittävää palautetta, tosin välillisesti, sen jälkeen, kun koronapuuskissani olin kolannut pihatietäni. Niille, jotka eivät tiedä, kerrottakoon, että asun auramiehen kannalta verrattain helpossa paikassa, eli kadun päässä. Katu päättyy pihaani.
Lunta oli tullut tuona aamuna runsaasti, yli kymmenen senttimetriä ja tuskailin, minne saan työnnettyä kaiken lumen. Pihan ajotien päästä oli auraamatta vielä kymmenisen metriä, kun kuulin auran saapuvan.
Päätin jäädä odottamaan, että aura saa tehtyä työnsä, jotta saan tarvittaessa siivottua myös tienpään. Joskus töistä kotiin tullessani kun olen joutunut jopa jättämään auton kadun varrelle, hakemaan lumikolan ja kolaamaan auran jättämät lumet pois, koska en ole uskaltautunut ajamaan korkeahkon lumivallin yli tai läpi pihaan.
Tällä kertaa – eikä kerta ollut edes ensimmäinen – auraaja peruutti pihaani, työnsi minulta vielä siivoamatta olleet lumet pois ja viimeisteli huolella kotikatuni. Varsinkin tuolloin kiitin mielessäni auramiestä. Jos tilanne olisi sen sallinut, olisin saattanut kutsua hänet jopa kahville, mutta en kutsunut, koska korona.
Samanlaisia kokemuksia on myös lähipiirissäni. Toisinaan tonttiliittymä on aurattu auki, toisinaan ei. Koska en tunne alaa riittävän hyvin, en ala arvioida esimerkiksi työntekijän motivaatiota tehdä työtään. Toivon syvästi, ettei kyse ole välinpitämättömyydestä, vaan teknisistä asioista.
Toki samalla ymmärrän myös työntekijöiden paineen aamuna, kun lunta on satanut kymmenen, kaksikymmentä senttimetriä ja kadut pitää saada auki äkkiä edes pääosin. Silloin ei ole aikaa samanlaiseen, perusteelliseen työhön, mistä sain itse nauttia.
Siksi tyydynkin sanomaan, kiitos auramies, että olet olemassa.