Olen saanut äidiltäni elämänohjeiksi pari mottoa. Yksi niistä on pikemminkin havainto. Sen mukaan eräs harvoista vanhenemisen hyvistä puolista on se, että vuosien karttuessa ihminen tulee usein rohkeammaksi. Tämä ei tarkoita sitä, että lähtisi heti hulluna harrastamaan extreme-lajeja, vaan sitä, ettei ujostuta enää niin paljon kuin nuorempana.
Äidin havainto on totta. Iän karttuessa viimein sisäistää, etteivät ihmiset pohjimmiltaan kauheasti toisistaan poikkea. Tämän tietoisuuden turvin ei ota itseäänkään enää turhan vakavasti, vaan voi aivan hyvin alkaa vaikka heittämään läppää ventovieraiden kanssa. Hyvin usein nämä ventovieraat myös ilahtuvat ja alkavat jutella innokkaasti mukana – ainakin, jos he ovat samaa ikäluokkaa meikäläisen kanssa.
Tuntemattomille pälpättäminen ja liiasta ujoudesta vapautuminen on johtanut kohdallani myös henkisen kulminaatiopisteeni löytämiseen. Se piste on tätiys.
En valitettavasti ole kenenkään täti biologisesti, mutta täti niin monin muin tavoin. Täti-ihminen, täti-ikäinen, tädin näköinen, kukkahattutäti. Täti, jonka puhe koostuu tätä nykyä lähinnä vain päivittelystä. Pitää alvariinsa päivitellä esimerkiksi ajan kulumista, lasten kasvua ja kalliita hintoja.
Teini-ikäiset lapset ja erityisesti heidän kaverinsa joutuvat kuuntelemaan vaivautuneina, kun täti päästelee parastaan: ”Voi hyvänen aika, miten pitkä poika sinustakin on tullut! Vastahan sinä olit ihan pikkuinen vielä!”
Ilmiö on ikäisteni keskuudessa yleinen. Esimerkiksi ystäväni teini-ikäinen tytär on yrittänyt kädestä kiskoen repiä äitiään pois ruokakaupasta, koska äitinsä on ruvennut taas liian yksityiskohtaisille ja pitkille juttusille kassan kanssa. Kassa ei ole moksiskaan – hän on pälättäjiin tottunut – mutta tytär on kauhuissaan: Miten älyttömän noloa! Mutta ystäväni vain lisää tätiturboa ja jatkaa pulputustaan.
Puhutaan myös tätienergiasta. Sillä saa aikaan vaikka mitä: lapset ja vanhukset hoidetaan, koti on putipuhdas, ja vielä ehtii kodin ulkopuolellekin vapaaehtoistöihin.
Itselläni on tätienergiaa varsin vähän, sillä täti-ikäisyydestä huolimatta tai ehkä myös sen takia olen laiska ja väsynyt. Välttämättömät ja tarpeelliset asiat tulee hoidettua, mutta velvollisuudet suoritettuani makaan sohvalla.
Jos aivan rehellinen olen, liian energiset tyypit ärsyttävät minua. Olen heille varmaankin kateellinen.
Tätiys ei ainakaan omalla kohdallani merkitse siis herttaiseksi ja kiltiksi vanhaksi rouvaksi muuttumista. Yhtä kitkerä ja taipuvainen ärsyyntymään olen kuin ennenkin. Ikääntyminen ei välttämättä jalosta ihmistä.
Niillä kuitenkin mennään, mitä on lahjaksi sattunut saamaan. Kiinnostavaa, joskaan ei aina niin mukavaa on nähdä tämäkin elämänvaihe, jossa oma aito minä paljastuu.
Tätivaiheen jälkeen seuraa käsittääkseni mummovaihe. Mitä siltä on odotettavissa, en vielä tiedä. Täytyy varmaan kysyä siihen ohjeistusta äidiltä. Nyt kun vielä voi.
Kirjoittaja on hidas, mutta erittäin kärsimätön täti.