Päiväkotipäiväni murmelina: Sairastelujen takia taaperoni viettää ensimmäistä hoitopäivää aina vain uudestaan

30.12.2022 4:00

Aamu alkaa kuten monet muutkin. Herätän lapseni ja varmistan, että he syövät ja pukevat tarpeeksi. Otan vastaan aamukiukun, sillä aina joku kolmesta vastustaa lähtemistä. Pakko kuitenkin on, joten sitten mennään.

Ensin viedään eskarilainen. Eskariin päästyämme ulkona leikkivät pikkuystävät saavat kuusivuotiaan ilostumaan. Hän jää sinne tyytyväisenä touhuihinsa, ja auton nokka kaartaa kohti päiväkotia.

Neljävuotias menee isompien ryhmään. Jos siellä näkyy ystäviä, jääminen on helppoa. Kun taas joku lemppareista on kipeänä, kääntyy alahuuli rullalle. Heipat ovat alakuloiset ja niin äidillä kuin tyttärellä on paha mieli. Silti täytyy taas mennä.

Kaksivuotias menee pienempien ryhmään innoissaan. Kaikki menee usein hyvin riisumiseen ja käsien pesuun asti. Mutta kun tulee eroamisen aika, vaihtuu ääni kellossa. Yritän aina lähteä päiväkodista nopeasti ja hymyillen, mutta oman lapsen jättäminen surullisena toisten hoiviin tuntuu luonnonvastaiselta. Noina aamuina tunnen onnistuneeni edes jossain, kunhan omat kyyneleet valuvat poskille vasta autossa.

Aloitettuani kokopäiväiset työt lasteni sopeutuminen uuteen hoitoarkeen on ollut paikoin haastavaa. Olemme olleet paljon kipeänä ja monta kertaa useita peräkkäisiä päiviä poissa hoidosta.

Jokaisen sairastelun jälkeen pienimpämme tuntuu viettävän hoidossa aina vain uutta ensimmäistä päivää. Kotona aina niin eloisa ja koko ajan äänessä oleva taapero on viime aikoina päättänyt ottaa hoidossa mykän linjan. En tiedä kumpi tuntuu pahemmalta. Jättää tarhatädin syliin kädet ojossa äidin perään itkevä lapsi vai lapsi, joka sanaakaan sanomatta pyörittelee sulkeutuneena sormiaan, eikä katso ketään silmiin.

Päiväkotipäivän päätteeksi saamme mieheni kanssa usein kuulla, ettei lapsi ole sanonut hoidossa kenellekään sanaakaan. Se saa otsan ryppyyn huolesta. Huolta onneksi hälventää se, että kotona lapsi on normaali oma itsensä.

Viimeisen sairastelumme jälkeen myös neljävuotiaamme on alkanut itkien julistamaan, ettei hän halua mennä enää päiväkotiin. Eskarilaisemme taas valittaa toistuvasti, että hän haluaisi olla esikoulussa vain lyhyitä neljän tunnin päiviä seitsemän tunnin päivien sijaan. Voin vain toivoa, että arjen vakiintuessa myös lasten asennoitumiset muuttuvat.

Yhteistä aikaa on uuden arjen myötä perheessämme vähemmän kuin ennen, mikä tekee tuosta ajasta yhä vain merkityksellisempää.

Olen kuitenkin onnekas, sillä oma työni on suhteellisen joustavaa. Tämän sain kokea, kun yhden vuoron aikana pääsin yllättäen luvalla karkaamaan hetkeksi työpaikalta osallistuakseni neljävuotiaani ensimmäiseen päiväkodin joulujuhlaan. Aamulla olin jo kertonut hänelle, ettei äiti pääse töiden takia tulemaan. Asiaa oli surkuteltu yhdessä ja lapseni oli tiedosta todella pettynyt. Hän oli harjoitellut esiintymistään kovasti.

Se hetki, kun astuin sittenkin yllättäen hämyiseen joulujuhlasaliin, kohtasin pienen tyttöni ikionnellisen katseen ja kiedoin hänet syleilyyni, syöpyy muistiini ikiajoiksi yhtenä äitiyteni tähtihetkenä.

Kirjoittaja on toimittaja, joka vielä hetki sitten oli kotiäitinä kolmen tyttärensä kanssa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion uusimmat

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut