”Kun on pystyssä ykskin mies” – Toimittaja huvittui 15 vuotta sitten RUK:n päätösjuhlissa lastenkasvoisten nuorten miesten esittämästä laulusta, jonka sanat eivät tuntuisi enää nyt lainkaan huvittavilta

7.12.2022 3:00

Synnyin vain 15 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Se oli vielä lähellä ja sen vaikutukset kovin varjotusti läsnä. Lapselle tihkui tietoja pienin palasin, ja sodan rikkomat ihmiset olivat normaaleja naapureita ja sukulaisia.

Kukaan ei tiennyt puhua postraumaattisista stressihäiriöistä kuin vasta Vietnamin sodan jälkeen.

Tiesin pommikiven, jonka alle äitini juoksi metsän suojaan pommituksia pakoon ja sen, kuinka sukulaismiestä ei pitänyt mennä koskettaen herättämään painajaisesta. Hän saattoi kuvitella olevansa lähitaistelussa.

Samaan pirstaleiseen tietoisuuteen kuului Suomen itsenäisyys ja sitä juhlistava päivä.

Olin ekaluokkalainen, kun Suomi täytti 50 vuotta. Meidät kuljetettiin Väinölän koulusta todennäköisesti Karhulinnaan iltajuhlaan linja-autolla. Oli pimeää, pelkät sukkahousut jalassa palelsi ja koko tilaisuus oli vähän pelottava ja käsittämätön.

Näin elämäni ensimmäistä kertaa naisia kansallispuvuissa, lippuja sisätiloissa ja suomalaisen ilottoman tavan juhlia. Pari kertaa sai nousta seisomaan, ja osasin pontevasti laulaa, miten ”puolestas elää ja kuolla on haaalumme korkehin”.

Jokin tuossa illassa ja sen päättäneessä yksinäisessä juoksussa iltamyöhään pysäkiltä kotiin on jäänyt pysyvästi mieleen.

Se palasi mieleeni vahvasti myös, kun Suomi täytti 70 vuotta. Olin saanut esikoiseni talvisodan syttymispäivänä, ja joulukuun kuudentena illan jo hämärtäessä sekä lippujen liehuessa kannoin lapsen kotiin.

Pihamaalla alakouluikäiset sisarukset naapurista juoksivat ihailemaan vauvaa ja kertoivat tulleensa sytyttämästä kynttilöitä sankarihaudoille. Partiolaiset olivat innoissaan. Heidän ja minun lapsuuden tunnelmani samassa tilaisuudessa erosivat toisistaan hurjasti.

Kun Suomi oli 90-vuotias, istuin Turun linnan salissa esikoiseni RUK:n päättäjäisissä. Sapeleita kalisteltiin, ja totisten vielä lapsenkasvoisten nuorten miesten laulaessa nielin huvittunutta hymyäni. Siinä nuo vetelivät kurkku suorina: ”Niin kauan on suojattu Suomen lies, kun on pystyssä ykskin mies”.

Voi heitä.

Sodan viimeisetkin varjot olivat hälvenneet, ja tilaisuudessa oli vahva menneen maailman tuntu. Muistan sodan eläneen opettajan pahoittelun siitä, ettei saa kertoa meille niin vaikuttavasta ajasta maamme historiassa.

Olen lukenut taisteluista myöhemmin aikuisena moneen kertaan siten kuin tarinoita menneistä ajoista nyt luetaan. Minun sukupolveni motto oli vielä edellisten tavoin ”ei koskaan enää”.

Tämä uusi polvi laski sen varaan, että RUK:sta olisi hyötyä työelämässä.

Kun Suomi on 105-vuotias, on tullut aika pohtia kolmen polven toiveitten hataruutta. Taas sota on läsnä ja sen vaikutukset ovat meillä jälleen varjon kaltaisia.

Enää eivät poikasten laulut ja kalistelut herättäisi huvittuneisuutta. Harras toive on, että rauha säilyisi, työtä riittäisi ja pystyssä pysyisi joka mies. Eikä seuraava polvi etsisi suojakseen räsymatolla varustettua luolamaista pommikiveä.

Kirjoittaja on toimittaja, joka ei olisi voinut vielä hetki sitten kuvitella kannattavansa Nato-jäsenyyttä.

Kolumnia korjattu 7.12. kello 17.07: Poistettu virheellinen väite koulukirjoista puuttuneista tiedoista toisesta maailmansodasta.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osion uusimmat

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut