Ilmastonmuutoksesta on vaikea keskustella ilman sormella osoittamista, syyttelyä tai ylilyöntejä

21.9. 3:00

On rehellistä tunnustaa, että kuulun ilmastonmuutokseen liittyvissä asioissa myöhäisheränneisiin. En ole ollut aloitteellinen ympäristöön tai kulutukseen liittyvissä valinnoissa. Kuulun ehkä lajityypiltä hitaasti syttyvään setämiesosastoon.

Tänä kesänä kaksi triviaalia esimerkkiä jätti kuitenkin ison tunnejäljen.

Alkukesän pysäyttävä uutinen tuli Tšekin tasavallasta. Uutiset kertoivat, että Elbe-joki oli kuivunut niin paljon, että näkyville tuli ensimmäisen kerran 407 vuoteen niin sanottu nälkäkivi. Kiveen oli kirjoitettu vuosiluku 1616 ja paljon puhuva teksti: ”Jos näet minut, itke”.

Tutkijoiden mukaan Euroopan kesä oli kuivin ja paahtavin moneen vuosisataan. Lämpöennätyksiä rikottiin ympäri maanosaa. Meteorologit lätkäisivät ilta toisensa jälkeen punaisia varoituksia sääkartoille.

Toinen pysäyttävä hetki iski tajuntaan loppukesällä. Olimme patikoimassa Lyngen-vuonon upeilla reiteillä Pohjois-Norjassa. Yhtenä päivänä teimme päiväpatikoinnin Steindahlsbreenin jäätikölle. Reitti on maisemien osalta vaeltajan unelma.

Perillä jäätikön reunalla kiilteli turkoosinsininen järvi, jonka yläpuolelta alkoi jäätikkö. Oma katse kiinnittyi rinteessä näkyviin metallisiin merkkeihin. Jokainen merkki kuvasi jäätikön reunaa eri vuosina. Oli hätkähdyttävää nähdä satojen metrien muutos parin vuosikymmenen aikana.

Kun omin silmin näkee, kokee ja tajuaa muutoksen voiman, se on paljon vaikuttavampaa kuin lukemattomien tieteilijöiden tutkimusten, tilastojen ja ilmastopaneelien sanoma ilmaston lämpenemisestä ja luontokadosta.

Ilmastonmuutos on asia, joka herättää suuria tunteita. Muutoksista on vaikea keskustella ilman sormella osoittamista, syyttelyä tai ylilyöntejä. Keskustelua hallitsee usein kaksi ääripäätä, jossa yhdellä puolella ovat ilmastodenialistit ja toisella moraalista ylemmyyttä tuntevat maailmanparantajat. Molemmat leirit puhuvat toistensa ohi.

Suuri enemmistö on usein hiljaa taustalla. Ilmastotieteilijä Michel E. Mann on hyvin tiivistänyt suuren enemmistön dilemman. Hänen mukaan ilmastokeskustelussa ei ole ollut enää pitkään aikaa kyse tosiasioista tai niiden kiistämisestä, vaan halusta joko toimia tai valita toimimattomuuden tie.

Yhä liian monet perustelevat lukemattomin eri tavoin, miksi mitään ei tarvitse tehdä juuri nyt tai miksi vastuu on aina jollain muulla kuin itsellä. ”Kukaan ei ole niin sokea kuin se, joka ei tahdo nähdä”, kuten kirjailija Jonathan Swift on osuvasti todennut.

Itse kaipaisin ilmasto- ja luontotieteilijöiden kovien faktojen lisäksi enemmän puheenvuoroja ekonomisteilta, joilla on kyky kääntää suuret muutokset kaikkien ymmärtämälle kielelle eli talouden ja rahan kielelle.

Nimittäin raha vaikuttaa edelleen olevan tehokkain keino ihmisten huomion saamiseksi ja asioiden muuttamiseksi.

Kirjoittaja on alue- ja väestönkehityksen asiantuntija ja valtiotieteen tohtori sekä Porin kaupunginvaltuutettu (vihr., sit.).

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut