Onneksi saan olla äiti, vaikka joudun heräämään keskellä yötä

7.9. 3:00

”Äitii!”

Havahdun umpiunesta hereille lastenhuoneesta kantautuvaan vaativaan huutoon. Pimeässä huoneessa käteni tavoittelee haparoiden kännykkääni.

”Äitiii!”

Kännykän näytölle välähtävä valo saa silmät sirilleen. Kello on kaksi, kuten on huutajan ikäkin. Peiton alla on ihanan lämmin, koko keho tuntuu raskaalta ja väsyneeltä.

”ÄI-TII!”

Ei auta. On pakko nousta, ettei huutaja herätä koko taloa. Isosiskotkin nukkuvat hänen kanssaan samassa huoneessa. Kiedon peittoni vaivalloisesti ympärilleni ja suuntaan lastenhuoneeseen.

Yövalon himmeässä kajossa näen heti huoneeseen astuttuani pinnasängyssä pystyssä tapittavan taaperon, joka on selvästi suunniltaan.

”Ei hätää. Äiti on tässä”, mutisen unenpöpperöisenä, jottei lapsi pelästy huoneeseen saapuvaa valtavaa Muumilaakson Mörön muotoista peittomöykkyä.

Vilkaisen isompien lasten suuntaan ja totean heidän yhä nukkuvan. Kiitän mielessäni pienten lasten unenlahjoja ja samalla hymähdän ajatukselle, sillä olenhan juuri noussut keskellä yötä heränneen taaperon takia.

Nyt juuri tuon pinnasängyn valtiaan pienet kädet kurkottavat minua kohti vaatien päästä syliin. Lämpöön. Turvaan. Syliin päästyään hän kietoo kätensä kaulalleni, painaa päänsä olkapäälleni ja huokaisee syvään.

Istahdan sängyn vieressä olevalle nojatuolille ja nappaan toisella kädellä mukaan lapseni peiton ja unilelun. Taapero asettelee itseään syliini samalla unileluaan puristaen. Hän kääntää ja vääntää itseään hyvään asentoon ja ollessaan valmis minä asetan peiton hänen pienen kehonsa päälle. Siinä me sitten istumme huoneen hämärässä peittojemme välissä.

Kaava on aina suhteellisen sama ja selkeä. Pian taas nukutaan, kun pahat unet on häädetty pois.

Muutama kuukausi sitten meillä nukuttiin vielä ihan hyvin, mutta toista ikävuotta lähestyttäessä on öihinkin tullut jälleen haasteita. Joka yö ei onneksi herätä.

Vaikka minua väsyttääkin ja välillä ärsyttääkin, olen huomannut, että yön rauhassa on hyvää aikaa nuuskutella pientä pellavapäätä. Kun koko muu maailma tuntuu nukkuvan, huomaan miettiväni, että nyt tällä samalla hetkellä monessa muussakin talossa on toisia äitejä ja isejä, jotka samanlailla tuudittavat pienokaisiaan takaisin uneen.

Toisia vanhempia, joita varmasti myös väsyttää. Ehkä heilläkin on aamulla edessä aikainen herätys tai muuten vain iso päivä. Ehkä heidänkin lapsensa saa juuri nyt hampaita tai on vaikka pienessä nuhassa. Ja niiden vanhempien pienokaiset ovat niitä toisia lapsia, jotka myös kaipaavat vanhemman turvaa, kun keskellä yötä tutun kodinkin hiljaisuus ja hämäryys tuntuu pelottavalta.

Tuon ajatuksen avulla jaksan tällaisia yöheräämisiä paremmin, vaikka uni onkin itselleni hyvin tärkeää. Varsinkin yöheräämisten aikaan ymmärrän, mitä äitiys on. Ymmärrän, että vaikka väsyttää, niin minä en joudu olemaan siinä lapseni turvana vaan minä saan olla siinä. Minä saan olla äiti.

Painan poskeni lapseni päälaen pehmoiseen untuvahiukseen ja suljen silmäni. Sylissä oleva pieni ihminen hengittää jo rauhallisesti ja silmät ovat kiinni.

Lasken lapsen takaisin pinnojen suojaan ja hiippailen takaisin sänkyyni. Ehkä ensi yö on taas kokonainen.

Kirjoittaja on toimittaja ja kolmen tyttären perheestä kirjoittava kolumnisti.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut