Vesa-Matti Loirin kuolema on kova kolaus niin suomalaisen miehen psyykelle kuin tulevien sukupolvien kulttuuri­kasvatuksellekin – Mikä korvaisi Turhapurot?

Teemu Lähde korostaa kolumnissaan hiljattain menehtyneen Vesa-Matti Loirin joskus jopa väheksyttyjä ansioita komediahahmo Uuno Turhapuron näyttelijänä.

21.8. 6:00

Vesa-Matti Loirin kuoleman myötä kaikki Uuno Turhapuro -elokuvien päätähdet ovat poissa lukuun ottamatta Unelma Säleikön näyttelijää Elli Castrénia, 78. Vuonna 2001 kuolleen Spede Pasasen jälkeen heitä on menehtynyt yksi kerrallaan.

Suomen kulttuurikentälle menetys on valtava – niin suuri, että moni ei ole sitä vielä huomannut. Loiri oli todellinen yleisnero, suvereeni niin näyttelijänä, muusikkona kuin urheilijanakin.

Jotkut ovat nähneet asiakseen vähätellä Loirin roolisuorituksia Uuno Turhapurona. He pitävät kyseistä osaa Loirin elämäntyöstä hänen mainettaan haittaavana sivujuonteena kaiken vakavasti otettavan työn ohella.

Elossa ja julkisuudessa esillä olevat näyttelijät tuovat elokuville omanlaistaan ajankohtaisuutta. Vielä jokin aika sitten ilmielävästä Loirista sai kuulla monista tiedotusvälineistä. Kuinka kauan Turhapuron muisto säilyy relevanttina, kun Loirin mediatila väistämättä vähenee ja lähes katoaa?

Nykyään Turhapuron tietävät Suomessa niin sanotusti kaikki. Mitä aiemmin tilanne muuttuu, sitä ikävämpi.

Turhapurossa on pinta, jota vasten reflektoida omia intohimonsa kohteita ja ainakin toivottavasti sykkivää rakkautta elämän iloihin, kuten olueen ja naisiin.

Uuno Turhapuro on nimittäin täydellinen peili suomalaiselle miehelle. Sanon peili, en esikuva. Pahimmillaan Uuno äityi väkivaltaiseksi ja kiusaavaksi henkilöksi, mistä kenenkään ei tietenkään pidä ottaa oppia.

Joka tapauksessa on hienoa, miten suomalainen mies voi nähdä Uunon hahmossa itsensä. Turhapurossa on pinta, jota vasten reflektoida omia intohimonsa kohteita ja ainakin toivottavasti sykkivää rakkautta elämän iloihin, kuten olueen ja naisiin.

Turhapuron elämää filmiltä seuraamalla voi nähdä, kuinka asiat tapaavat järjestyä hyvinkin lokoisasti sen kummempia pingottamatta. Riittää, kun käyttää sopivasti pelisilmää.

Olettaisin, että ikäluokkani (1999 syntyneet) oli viimeisiä, joka sai kasvaa Speden elokuvien tervehenkisten maailmankuvausten ympäröiminä. Samoihin aikoihin kanssani syntyneille on satumaista onnea, että hänen muistokseen vuonna 2004 julkaistu Uuno Turhapuro – This Is My Life -elokuva sattui juuri siihen aikaan, että jos sen näki tuoreena, se ehti osaksi varhaisia muistoja.

Mikä korvaisi Turhapurot Suomen tulevien sukupolvien kulttuurikasvatuksessa? Ei ainakaan se höttö, jota nykylapset ja -nuoret katsovat.

Erityisen suosittuja ovat esimerkiksi tylsiä löpisevät Youtuben pintaliitoesiintyjät, joiden tekemällä sisällöllä ei ole mitään tekemistä esimerkiksi Niilo22:n ja Pasi Viherahon tunnetuksi tekemän niin sanotun aidon tubetuksen kanssa.

Parempi olisi siirtyä ammattimaisen elokuva- ja tv-viihteen kuluttajaksi. Rainasta Uuno Turhapuro muuttaa maalle on hyvä aloittaa.

Kirjoittaja on Satakunnan Kansan kesätoimittaja, jonka elämä muistuttaa Turhapuro-elokuvia – vaihtelevissa määrin, mutta kuitenkin.

Uuno Turhapuro ylläpiti letkeää elämäntapaansa ilmiömäisillä puhelahjoillaan. Kuvassa Vesa-Matti Loiri ja Johanna Raunio elokuvassa Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986).

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut