Kun saalistusvietti herää

25.7. 3:00

Metsien kultaa! Kantarelleja nimittäin – niitä odotetaan ja himoitaan. Pohjolan superruokaa! Mustikkaa, jota himoitaan Kaukoitää myöten. Tästä se satokausi on taas alkamassa.

Tosin innokkaimmilla hortoilijoilla kausi on alkanut parsanveroiseksi miellettyjen maitohorsmanversojen keittelyllä.

Maaseudulla kaikenlaisten marja- ja sienipaikkojen tietokannat ovat usein erittäin hyvin suojattuja, vähintäänkin kahdenkertaisen kirjautumisen takana.

Jos mökkiläinen tiedustelee alkuasukkaalta, mistä herkullisen mustikkapiiraan marjat ovat löytyneet, emännän katse saattaa alkaa kiertää tuvan nurkkia ja hieman vaivaantuneen hiljaisuuden rikkoo isännän yskäisy.

Isäntä tuskin kuitenkaan emännän läsnä ollessa paljastaa emännän marjapaikkaa, mutta hyväsydämisenä ja huonomuistisena koordinaatit saattavat sitten livahtaa jossain muualla kohdatessa – ja vieläpä ilman minkäänlaista kryptausta.

Joskus kuitenkin muunkinlainen avointen lähteiden tiedustelu kantarellipaikkojen suhteen kannattaa. Pidä ihmeessä silmällä, kuka kulkee kylällä sienikori käsivarrellaan tai pyörän sarvella keikkuen. Onko kulkijalla jalassa lenkkarit vai pitkävartiset saappaat? Mihin suuntaan? Voitko ajoittaa tai läheistesi asiointia samaan suuntaan?

Vaikkei välittömässä käytössäsi ehkä olekaan kuvauskopteria, voi ihan perinteisellä kiikarillakin päästä ainakin suuntaa-antavaan lopputulokseen. Tiedustelua kuitenkin vaikeuttaa maaseudulla käytettävissä olevien kulkupelien laaja kirjo. Osa kulkee marjamailleen autolla, osa polkupyörällä, jotkut traktorilla, eräät pientraktorilla – joka on siis jotain ihan muuta kuin sotien jälkeisen ajan maatalouskone.

Ateriakateus, eli ajatus siitä, että vierustoverilla onkin parempaa murkinaa, vaikka syötävä saattaa olla peräisin ihan samasta kattilasta, on todennäköisesti hyvin yleistä marjastajien ja sienestäjien keskuudessa.

Marjojen ja sienien saalistus herättää lempeimmänkin emännän vaistot.

Kun isäntä erehtyy marjastamaan alle kilometrin päässä reviiritietoisen emännän pihapiiristä, saattaa nähdä erityisen luonnonnäytelmän – vai kesäteatteriako se nyt on – kun saman syrjäkylän emäntä juoksujalkaa kiikuttaa metsään useita kymmenien litrojen vetoisia marjasaaveja huudellen ”kyllä nämä meidän marjoja ovat, vaikkeivat ihan meidän metsässä olekaan...”

No, marjoja riitti varmasti kummallekin kotiin viemisiksi eikä siltikään loppunut. Tavatonta ei ole, että säilöntätila loppuu ennen kuin saalis.

Esimerkiksi kolme yli 600 litran vetoista pakastinta on ihan normaalia parin hengen maaseudun talouksissa.

Siinä sitten jääkaapin pakastelokeroa raottaessa voi mökkiläinen miettiä, montako askelta ja kumarrusta onkaan vaatinut täyttää tuo maaginen 1 600 litraa pakastustilaa.

Nöyräksi vetää.

Pauliina Heikkilä

Kirjoittaja on osa-aikainen paluumuuttaja, joka hankki oman puuhamaan ja pienen punaisen tuvan Pohjois-Satakunnasta. Hän havainnoi pääkaupunki- ja maaseudun elämäntapojen törmäyksiä ja ilahtuu maaseudun arvostuksen noususta.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut