Keskimmäinen tyttäreni uhkasi purra isäänsä: Olemme kasvattaneet kolme Pikku Myytä, ja hyvä niin

13.7. 3:00

Yritän olla nauramatta ääneen, kun kuuntelen työhuoneeseen kantautuvia ääniä. Minulla on etätyöpäivä ja isyyslomaa viettävä perheenisämme komentaa lapsiamme keittiössä. Päivän taktiikka on perinteinen ”siivotkaa huoneenne tai kerään kaikki lelut mustaan jätesäkkiin”.

Kolmesta tyttärestämme kaksi isompaa protestoi uhkausta vastaan kiihkeästi. Se, mikä minua naurattaa, on keskimmäisen lapsemme raivokas uhkaus.

”Jos sinä heität ne roskiin, niin minä puren sinua!” neljävuotias lapsi huutaa aivan tosissaan.

Lapsen itseluottamus on niin suuri, että hän, hieman yli metrin mittainen laiheliini, on aivan valmis hampaillaan puolustamaan lelumertaan lähes kaksimetristä isäänsä vastaan.

Kuusivuotiaamme ymmärtää jo enemmän ja valitsee taktisemman linjan. Hän yrittää pelotella isäänsä kauheimmalla uhkauksella, jonka keksii: ”Jos sinä heität ne roskiin, niin minä kerron äidille, kun se tulee töistä!”

Tässä kohtaa tirskahdan jo hieman.

Syksyllä kaksi vuotta täyttävä pienimpämme ei ole aamun menosta moksiskaan. Hän ei juuri ymmärrä lelujen viemistä pois, jollei niitä revitä suoraan hänen käsistään. Toki niissä tilanteissa hänenkin sisällään syttyy liekki ja tappelu on valmis.

Pienten sormien puristuessa tiukasti lelun ympärille raivokkaan huudon kera, on hyökkäyksen jatkuessa seuraava asevalinta taattu. Pienempikin muksu oppii nopeasti, että hampaita käyttämällä sisko yleensä luovuttaa taistelussa.

Onneksi pureminen ei meidän kodissamme ole kovin yleistä. Mutta varsinkin kaksi nuorimmaistamme ovat käyneet tällaisen Pikku Myy -vaiheen läpi, milloin hampaita käytettiin paljon tarpeettomasti.

Väkivaltaisuus ja siitä pois oppiminen kuuluvat tietyllä tapaa varhaislapsuuteen. Lasten väliset nahistelut ja valtataistelut ovat tuttuja ongelmia jokaisessa perheessä, joissa lapsia on enemmän kuin yksi. Joillekin ne tulevat tutuksi päiväkodin myötä lasten opetellessa keskenään leikin ja elämän sääntöjä.

Vaikka haluankin opettaa lapseni olemaan purematta tai lyömättä toisia, on uhkauksien takana jotain hyvääkin. Nimittäin terve itsetunto.

Se, että neljävuotias uskaltaa uhmata isäänsä, kertoo tarinaa turvallisesta kodista. Kodista, jossa on sääntöjä ja rajoja, mutta jossa mielipiteensä uskaltaa ilmaista.

Paikan, missä pienen mielen suurta raivoa on turvallista purkaa, ja missä vihanhallintaa on mahdollista oppia.

Ja kyllä he oppivat. Vanhin tyttäremme koki vajaa kolmevuotiaana raskaita aikoja, kun ennen niin nukkemainen vauvasisko oli vihdoin alkanut liikkumaan ja tutkimaan maailmaa. Vauvaa kiinnosti kaikkein eniten siskon lelut, joista tärkeimpiä isosisko puolusti hanakasti.

Kerran vauva nappasi siskon leikeistä lelun, mistä taapero tulistui sekunnin murto-osassa. Ennen kuin ehdin väliin, oli isosisko jo pinkaissut jaloilleen ja nyrkki oli nostettu. Isku lähti suoraan kohti vauvan päätä. Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Lapsi pysäytti nyrkkinsä täydestä vauhdista noin sentin päähän pikkusiskonsa pellavapäästä. Hän huusi turhautumistaan, nappasi lelunsa takaisin ja lähti pois. Kohtaus oli kuin kung-fu-elokuvasta.

Olin hämmästynyt. En osannut kuvitellakaan, että noin pienessä paketissa voi olla sisällä tuollaista itsehillintää. Siinä hetkessä koin tehneeni kasvatuksessa jotain oikein.

Kirjoittaja on toimittaja ja kolmen Myyn äiti.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut