Wimbledonin nostalgiahetket – kullakin sukupolvella on tennisikoninsa

6.7. 3:00

Wimbledonin tennisturnauksen miesten kaksinpelin finaali pelataan sunnuntaina. Siitä odotetaan Rafael Nadalin ja Novak Djokovicin kohtaamista.

Tenniksen pistelaskujärjestelmä on yksinkertaisen nerokas. Ottelu ei ole ohi ennen kuin viimeinen piste on pelattu. Draaman kaari rakentuu pelin edetessä.

Kuka on kaikkien aikojen paras tennispelaaja? Miesten ja naisten tenniksessä on lajilegendansa, joiden saavutuksia ei ole helppo vertailla.

Lisäksi näistä vertailuista tuppaa usein unohtumaan nelinpeli ja sekanelinpeli. Tennis on sekä yksilölaji että joukkuelaji.

Kullakin sukupolvella on tennisikoninsa. Nuoruuden urheilusankarit ovat jotenkin ylittämättömiä, vaikka tilastot kertoisivat muuta.

Wimbledonin tennisturnauksen seuraaminen tuo mieleen televisiomuistoja menneiltä vuosikymmeniltä. Ajalta, jolloin tennis oli harvinaista herkkua Suomen televisiossa.

Ylen suorat lähetykset Wimbledonista olivat 1980-luvulla kurkistusikkuna ammattilaistenniksen kiehtovaan maailmaan. Se oli täynnä värikkäitä persoonia.

Björn Borgin, John McEnroen ja Jimmy Connorsin ottelut jättivät pysyvän muistijäljen, kuin myös Martina Navratilovan ja Chris Evertin kohtaamiset.

Katsojalla oli silloin monta asiaa jännitettävänä. Katkeaisiko suora lähetys sadetaukoihin? Kuinka monella eri tavoin Juha ”kuiskaaja” Jokinen onnistui selostuksessaan ääntämään McEnroen nimen?

Sen jälkeen moni asia on tenniksessä muuttunut. Boris Beckerin Wimbledon-voitto vuonna 1985 nostatti huipulle uuden pelaajatyypin.

Mailatekniikan kehitys mahdollisti entistä kovemmat lyönnit. Trendi huipentui tykkisyöttäjä Pete Samprasin Wimbledon-mestaruuksiin 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa. Vuoden 1999 finaalissa Sampras voitti Andre Agassin pelaamalla täydellistä nurmikenttätennistä.

Syöttö oli saanut liian hallitsevan roolin miesten tenniksessä. Lopulta jopa muutoshaluttoman Wimbledonin turnauksen oli pakko reagoida. Ruohon korkeutta ja pallojen ominaisuuksia oltiin valmiita muuttamaan.

Pallorallit pitenivät ja pelistä tuli taas nautittavampaa seurattavaa katsojille. Roger Federerin ja Rafael Nadalin pelaamat finaalit vuosina 2007 ja 2008 ovat tennisklassikkoja.

Pelaajien saavutuksia voi lähestyä myös esteettiseltä kantilta. Tennis on parhaimmillaan kaunista katsottavaa. Siksi niin moni ihailee juuri Federerin peliä.

Kirjailija David Foster Wallace (1962–2008) pohti pelin olemusta kirjoituskokoelmassa Tennisesseitä (2021). Hän kuvaa haltioitunein sanankääntein Federerin lyöntien sulavuutta ja teknistä taituruutta. Wallacelle Federerin pelin seuraaminen oli ”kuin uskonnollinen kokemus”.

Lajin historiasta voisi kaivaa esille myös aivan muunlaisia sankareita, ajalta ennen ammattilaistennistä. Itävaltalainen Hans Redl pelasi Wimbledonissa vuonna 1947.

Redl oli menettänyt toisen kätensä Stalingradin taistelussa. Hän sai järjestäjiltä erikoisluvan syöttöönsä, jossa hän koski palloon mailallaan kahdesti.

Redl eteni Wimbledonissa neljännelle kierrokselle. Se oli yksikätiseltä mieheltä kova saavutus.

Kirjoittaja on projektipäällikkö ja filosofian tohtori Tampereen yliopistossa Porin yliopistokeskuksessa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut