Paskaaks tässä ja muita kohteliaisuuksia – elämää helpottavat sanat ja teot ovat kadonneet karkeiden nokkeluuksien tieltä

1.7. 3:00

Juuri lukemasi lehden tekstaripalstalta ponnahtaa silloin tällöin esiin kiitosviesti. Niissä kiitetään ohikulkijaa, joka on auttanut esimerkiksi kaatunutta tai voimansa julkisella paikalla menettänyttä vanhusta pystyyn nostaen tai vaikka kotiin saattaen.

Täysin ulkopuolistakin viestien lukeminen lämmittää. Mutta on niissä toinenkin ja synkkiä ajatuksia herättävä puolensa. Se, että kiitos halutaan tuoda kaikkien luettavaksi, merkitsee teon olleen yllättävä ja harvinainen. Ikääntyneiden ja sairaiden määrä joukossamme kasvaa koko ajan. Auttamisen määrän toivoisi lisääntyvän samassa suhteessa. Mutta viestit kertovat siitä, miten pyyteetön auttaminen ja sen kohteeksi joutuminen on perin yllättävää.

Nuori, muualta Suomeen muutama vuosi sitten muuttanut mies päätti avautua suomalaisten käytöstavoista. Kaveri on niitä, joita lähes yksimielisesti halutaan tänne töihin työvoimapulassa kärvisteleviä aloja avittamaan.

Kokemusta on kertynyt autotehtaan kokoonpanolinjalta, mutta palveluala tuntuu sosiaalisesta ihmisestä houkuttelevammalta.

Kahta ja välillä kolmattakin työnantajaa palveleva mies ei joskus jopa 13-tuntisiksi yltävien työpäiviensä lisäksi kohtaa asiakkaiden lisäksi suomalaisia kuin työpaikalla työkavereina.

Suomen kansalaisuus on pikapuolin selvä, mutta mies parahtaa, ettei koskaan tule olemaan ”yksi teistä”.

”Kun tulen aamulla töihin, sanon huomenta ja jatkan, että mitä sulle kuuluu, vastaukset ovat uskomattomia.”

Ne ovat hänen mukaansa: ”Ei mitään”, ”Ihan paskaa” tai esimerkiksi kirosanojen ryydittämänä: ”Mitä se sulle kuuluu”.

Kuuntelin miestä häveten ja yhdessä hänen kanssaan ihmetellen. Eikö meitä kasvateta kotona? Ja toiseksi, eikö meille ole itsestään selvää, että työyhteisössä kohdellaan kaikkia ystävällisesti.

Mitä sitä silti ihmettelemään. Siitä taitaa olla yli 20 vuotta, kun työkaveri tuli työsuojelupäiviltä ja pudisteli päätään. Hän oli hämillään siitä, miten työsuojeluvaltuutettuja kehotettiin kertomaan työpaikoillaan, miten sanotaan päivää, anteeksi ja kiitos.

”Joudunko minä nyt paimentamaan aikuisia ihmisiä, kuin päiväkodissa?” hän kyseli työpaikalla työkavereilta.

Hämmästelimme asiaa jonkin aikaa oikein yksissä tuumin. Asia tuntui niin vieraalta.

Enää tuossa ei ole ihmeteltävää. Jos ei kotona tai koulussa ole opittu tavoille, työelämässä eletään paskaaks tässä -hengessä kyynärpäitä heilutellen. Aika monelle tämä on tuttua.

Näitä mielessäni pohtien, ystävä soitti ja kertoi kaatuneensa Tikkurilan asemalla, kun oli noussut junasta raskaan matkalaukun ja kahden muun kassin kanssa. Horjahdus huomattiin varmasti, mutta maassa makaavan rouvan ohi juoksivat lukuiset kiireiset jalat.

Sitten kaukaa kulkijoiden vastavirtaan kiirehti varttunut mies harmaata jo ohimoillaan. Kyseli, että voiko auttaa, mitä tapahtui, nosti rouvan ylös ja teititteli kohteliaasti.

”Kertoi olevansa Irakista”, ystäväni sanoi.

Kirjoittaja on toimittaja, jonka mielestäni kohtelias saa enemmän kuin antaa ja jonka mielestä ruokapöytään tullaan kesälläkin paita päällä ja pää paljaana.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut