Anna aikuistuvan nuoresi valita oma polkunsa, eikä sinun – Välittämisestä ei saa silti pitää välipäiviä

”Jos täysi-ikäisen lapsen päätös luoda omannäköisensä elämä saa vanhemman suuttumaan tai syyllistämään, oma kasvuprosessi on selkeästi kesken”, kirjoittaa Anne Nikka kolumnissaan.

5.6. 3:00

Tänä viikonloppuna monissa perheissä on vietetty tunteikkaita juhlia, kun jälkikasvu on saanut yo-lakkinsa tai suorittanut ammattitutkinnon. Nuorilla on tuossa vaiheessa jo toinen jalka ovenraossa ja kova hinku juhlien jälkeen päästä omilleen toteuttamaan itseään. Vanhemmilla puolestaan on suru puserossa, että tähänkö lapsuus nyt loppui.

Vaikka tämä viikonloppu on eräänlainen kulminaatiopiste nuoren elämässä, liikaa paineita ei kannata ottaa siitä, että loppuelämän suunnan ja määränpään pitäisi olla heti tiedossa. Jokaisella on oma tiensä kuljettavana, eikä sillä ole mitään merkitystä, miten nopeasti tai hitaasti sen kulkee. Pääasia kunhan kulkee.

Kun omaa tietä valitsee, silloin on syytä vaientaa niiden äänet, jotka pyrkivät liiaksi ohjaamaan omia valintoja. Opiskelupaikkaa tai ammattia ei valita vanhemmille tai sukulaisten mieliksi, vaan itselle.

Jälkikasvun tehtävänä ei ole jatkaa isänsä tai äitinsä elämäntyötä tai tavoitella heidän täyttymättömiä unelmiaan. Eikä pelkästä velvollisuudentunnosta kannata jäädä kotinurkille pyörimään, jos veri vetää maailmalle.

Jos täysi-ikäisen lapsen päätös luoda omannäköisensä elämä saa vanhemman suuttumaan tai syyllistämään, oma kasvuprosessi on selkeästi kesken, ja sitä on syytä jatkaa.

Vanhempien tuki on silti äärettömän arvokasta tuossa vaiheessa, kun itsenäistyvä nuori siirtyy omalle polulleen. Se ei aina ole helppoa kummallekaan osapuolelle, koska irti päästäminen on paikoin kivulias prosessi. Tulkinta ja rajanveto sille, mikä on tukea ja mikä on liikaa puuttumista ja hössöttämistä, voi vaihdella jopa päivittäin ihmisistä riippuen.

Onneksi prosessi helpottaa ajan kanssa. Parhaimmillaan lapsi–aikuinen-suhde muuttuu kunnioittavaksi ja keskustelevaksi aikuinen–aikuinen-suhteeksi, jossa tuetaan, mutta ei tungetella ja annetaan tilaa, mutta ei muututa välinpitämättömäksi.

Kun antaa aikuistuvan lapsen seistä omilla jaloillaan, eikä silottele jatkuvasti polkua eteen tulevilta esteiltä, lapsi oppii ottamaan vastuuta itsestään. Ja siinä vaiheessa, kun omasta vauvasta kasvaa vastuullinen ja pärjäävä aikuinen, voi aidosti riemuita, että minä muuten tein tuon ihmeellisen olennon, joka toteuttaa itseään parhaaksi katsomallaan tavalla.

Lapsen lähtiessä maailmalle, vanhempi usein pohtii, että teinkö sittenkään tarpeeksi, olinko läsnä ja saatavilla, kun lapseni minua tarvitsi? Olinko hyvä vanhempi?

Täydellistä ja virheetöntä vanhempaa ei ole, mutta useimmat tekevät parhaansa ja se riittää. Valitettavasti ihan jokaisen kohdalla näin ei silti ole ja nuori joutuu ponnistamaan omalle polulleen heikommista lähtökohdista.

Pahinta mitä lapselle voi tehdä, on lähettää hänet tyhjän repun kanssa maailmalle ilman mitään elämän eväitä. Eväitä ei kasata päivässä, eikä varsinkaan pikaruokavanhemmuudella joskus ja jouluna.

Välittämisestä ei saa pitää välipäiviä, sillä kenenkään elämä ei ole koskaan tauolla.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut