Koiraihmisiä ja meitä pelkkiä ihmisiä

Takaraivossani on aina se ajatus, että eläin ei saa meidän vuoksemme elää eläimen elämää, kirjoittaa Teija Saarenmaa kolumnissaan.

25.5. 3:00

Toukokuisena iltapäivänä Radio Suomen iltapäiväinen lähetys soi taustalla, kun havahduin lapsen hoivakieliseen eli lässyttävään söpöyden ylistämiseen.

Puistattava tapa puhua koski tällä kertaa lapsen sijasta koiraa. Äänen kireydestä päätellen toimittaja oli ihastuksesta ymmyrkäiseksi vääntyneenä. Hän oli lukenut yhtä niistä monessa eri aviisissa ilmestynyttä juttua Aku-koiran matkasta sähkömopon matkustajan paikalla Espanjan Fuengirolasta koti-Savoon.

Toki näitä lepertelyjä ja kummallisia tapoja kohdata eläin on tottunut kohtaamaan arjessa useinkin. Yleensä yritän ohittaa ne, että en keräisi turhaa negatiivista tunnekuormaa itseeni. Nyt kuitenkin kaivoin juttuja esiin.

Löysin nilsiäläisen yrittäjä Matti Kuosmasen, joka oli hankkinut hylätyn 57-kiloisen koiran hoitokodista loma-asuntonsa läheisyydestä Aurinkorannikolta. Koska yli 50-kiloista eläintä ei oteta rahdiksi koneeseen, oli sen vuoksi ostettava sähkömopo kotimatkaa varten ja tehtävä pelkääjän paikalle otukselle kuljetuslavetti.

Olihan kuva matkustavasta parista hupaisa. Jos vierellä olisi istunut sairaalloisen lihava vaimo, kommentit söpöydestä olisivat vain vaihtuneet toisenlaisiin. Jutut painottuivat paljon enemmän sähkömopon ominaisuuksiin ja mahdollisuuksiin Euroopan läpiajoon sekä miehen aiempien tempauksien luetteloimiseen kuin itse koiraan. Täysin eri ympäristöstä otettu eläin tungettiin kesäkuumalla ahtaaseen peltipurkkiin viikoiksi vieraan miehen viereen. Siinä ei ole syytä lässytyksille.

Olen ihminen, joka ei halua eläintä kotiinsa. Ensinnäkin olen mukavuudenhaluinen siisteysintoilija. Toiseksi en ole päässyt oikein selvyyteen siitä, mikä on se raja, joka kulkee lemmikkinä olemisen ja alistavan rääkkäämisen kohteena olemisen välissä. Aku-koiran tapauksessa mielipiteeni kallistui jälkimmäisen puolelle.

Jos missä tahansa katukoiria vilisevässä paikassa haluaa näyttää eläinrakkauttaan, on taatusti armollisempi tapa lahjoittaa rahaa katukoirien steriloimisprojekteille kuin napata yksi mukaansa hankalan matkan päähän.

Koira on vuosituhansien saatossa alistettu ihmisen palvelijaksi näille maantieteellisille alueille, joilla niitä ei käytetä ravintona. Se on tosiasia, jonka varjolla ei ole syytä ruveta perustamaan koirien vapautusarmeijaa. Ne eivät tietäisi, mitä vapaudella tehdä.

Koira on jalostettu, ja jaloimmillaan se palvelee arvostettuna yksilönä esimerkiksi vammaisia, paimenia, jopa lääketiedettä, poliisia sekä rajavartijoita. On myös muistettava, että koira voi olla yksinäisen pelastus.

Silti takaraivossani on aina se ajatus, että eläin ei saa meidän vuoksemme elää eläimen elämää. Kun ravintolassa alkaa olla koirille oma ruokalista, on menty rajan yli. Aikuinen koira syö eläinlääkärin ohjeiden mukaan kerran vuorokaudessa. Toivottavasti se annos saadaan rauhallisissa kotioloissa.

Olin kerran osa työyhteisöä, jossa lemmikit olivat hyvin yleinen puheenaihe esimerkiksi eri juhlakausien hattuineen ja juoksuajan farkku- tai muine housuineen. Siirryin tuhahdellen muualle ja sain eläinten vihaajan maineen. Omasta mielestäni arvostin kyseisiä eläimiä enemmän, koska säälin niitä pelleilyn kohteeksi joutumisen vuoksi.

Se, että ei suostu puhumaan eläimestä hän-sanalla, eikä halua osoittaa isännyyttään, ei tee ihmisestä eläinvihaajaa. Päinvastoin.

Kirjoittaja on ihminen, joka arvostaa kaikkia eläimiä yksisoluisista aitotumaisista lähtien, mutta sopivan välimatkan päästä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut