Duran Durania odottaa keski-ikäisen naisen nahkoihin naamioitunut teinityttö

28.5. 3:00

Ensi viikon torstai 2. kesäkuuta on, kuulkaa, tärkeä päivä monelle viisikymppiselle suomalaisnaiselle. Silloin Helsingin Kaisaniemen puistossa pitäisi esiintyä 1980-luvulla valtavan suosion erityisesti teinityttöjen keskuudessa saanut brittibändi Duran Duran.

Kyseinen yhtye esiintyi Suomessa edellisen kerran 40 vuotta sitten. Itse olin tuolloin liian nuori päästäkseni keikalle, eikä siihen aikaan vanhemmilla ollut todellakaan tapana lähteä kuskaamaan mukulaa konserttiin pääkaupunkiseudulle tai edes Turkuun asti.

Mutta nyt kyllä taatusti menen! Tukkaan tupeeraus, vaaleanpunaista poskipunaa naamaan ja keikalle! Johan täällä on vuosikymmeniä kuolattu basisti John Taylorin kuvia ja videoita, nyt on korkea aika nähdä mies livenä.

Hieman vakavammin puhuen nuoruuden idolien näkeminen jopa hieman pelottaa. Jospa lavalla köpöttelee ukkeleita, jotka kiusallisella tavalla yrittävät esittää nuoria?

Mitä jos tunnelma on aivan lattea ja Simon Le Bon laulaa falskisti. Ja ennen kaikkea: entä jos ymmärrän itse olevani aivan liian vanha edes yrittämään tuollaista riekkumista?

Oma nuoruus on auttamatta jäänyt taakse jo vuosia sitten, sen totisesti tiedän. Mutta jos viimein konkreettisesti tunnen sen, että myös mieli on vuosien saatossa lopullisesti jähmettynyt ja tylsistynyt.

Mitä jos ei tunnu enää miltään?

Tunteiden haaleus pelottaa, sillä muistan edelleen, miten valtavan suuri asia bändin fanitus oli 12-vuotiaalle Marja-Kristiinalle. Tiesin yhtyeestä lähes tulkoon kaiken, mitä tiedettävissä siihen maailman aikaan oli. Selasin rokkilehdet ja kuuluin yhtyeen fan clubiin. Englannista tuli silloin tällöin kirjeitä, joissa oli hirmu kiinnostavia brosyyreitä ja Duran Duranin jäsenten valokuvia. Tapetoin niillä huoneeni seinät.

Kuuntelin yhtyeen musiikkia c-kaseteilta illat pitkät ja unelmoin bändin soittajista. En tainnut sentään kuulla mielessäni hääkellojen kilkatusta, mutta jollain romanttisella tasolla ajatukseni varmasti kulkivat.

Duranit olivat turvallinen rakkauden kohde teini-ikäiselle. Soma poika julisteessa ei kähmi, osoittaudu juntiksi ja pyri pöksyihin.

Sitten kävi niin kuin intohimoiselle rakkaudelle joskus tuppaa käymään: se väljähtyy. Itse asiassa kiihkeä Duran Duran -fanitukseni alkoi myöhäisteini-iässä hävettää. Yhtye muuttui mielessäni pikkutyttöjen bändiksi. Jätkät, jotka puuteroivat kasvonsa ja käyttivät satiinipukuja – äh, noloa.

Lehdistä sai lukea duraneitten rakkaussotkuista mallikaunottarien kanssa. Eipä enää meikäläistä kiinnostanut.

Siirryin ihailemaan vähän rankempia bändejä ja ihastumaan ihan ”oikeisiin” poikiin. Niihin, joita pääsi jo vähän pussaamaan.

Ensi torstain keikalle lähden kuitenkin toiveikkain mielin: ehkä siellä on sittenkin kivaa. Nuoruuden noloudet on jo unohdettu, nyt Kaisaniemessä suosikkibändiä odottaa iso lauma aikuisia naisia ja varmaan muutama mieskin.

Kun Rio-kappale soi, ehkä hetken aikaa paitsi muistan, myös tunnen, millaista oli olla 12-vuotias Marja-Kristiina. Siellä se Duran Duraniin kiihkeästi rakastunut pikkutyttö edelleen on, syvällä sielun sopukassa.

Kirjoittaja on entinen kovan luokan rokkipoliisi, nykyinen epävireinen kuorolaulaja.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut