”Äiti on niin ihanan pehmeä ja pyöreä” – Yllättäen kolmekymppisenä itsetuntoni koki kolahduksen, mutta kolmen tyttären äitinä en voi olla epävarma kehostani

18.5. 3:00

Availen rauhallisesti lasteni letitettyjä hiuksia. Olemme edellisiltana laittaneet hiustenpesun jälkeen kahden isomman tytön hiukset ranskanleteille, jotta yön aikana ehtisi tapahtua tukkataikoja.

Tuoreet kiharat hulmuten tyttöseni juoksevat peilin eteen ihastelemaan itseään. Kikatellen he pyörittelevät mekkonsa helmoja ja katsovat itseään silmät loistaen jokaisesta kuvakulmasta. Pian hiukset ovat jo täynnä erilaisia kimaltelevia pinnejä.

Itse ihastelen tilanteessa sitä, kuinka paljon tervettä itserakkautta pienistä tyttäristäni kumpuaakaan. Samalla huomaan miettiväni itsekseni, kunpa tuo itsehyväksyntä pysyisi heidän mukanaan aina. Kunpa he osaisivat aina hymyillä peilikuvalleen, katsoipa sieltä takaisin minkä näköinen tai muotoinen ihminen tahansa.

Kolmen tyttären äitinä huomaan välillä miettiväni lasteni itsetuntoa ja oman roolini merkitystä sen muodostumiseen.

Oma itsetuntoni on suurimmilta osin ollut hyvä ja teinivuosinanikin vähintään välttävä. Suuri kiitos siitä kuuluu vanhemmilleni ja etenkin äidilleni, joka on aina antanut minun olla oma itseni. Kotona olen aina tuntenut olevani hyvä juuri sellaisena kuin olen.

Sain tehdä päätöksiä omista hiuksistani ja vaatteistani, vaikka tiedän, etteivät ne aina olleetkaan äidin ajatusten mukaisia. Äitini muun muassa antoi periksi ja osti minulle beiget, korkeavartiset, tekonahkaiset saapikkaat, jotka sitten pistin muutaman kerran ylpeänä nuorisotalon diskoon. Saapikkaat, joiden hirveydelle olemme nauraneet yhdessä vuosia myöhemmin.

Äiti myös antoi periksi ja avasi kukkaronsa, kun yläasteella ne saapikkaat vaihtuivat skeittikenkiin ja halusin värjätä vaaleat hiukseni pikimustiksi. Äitini hengitteli silloin varmaan syvään, kun vain lyhyessä hetkessä tyylini vaihtui naapurintytöstä jonkinmoiseksi punkkariksi.

Sain kuitenkin rauhassa etsiä itseäni aina tiedostaen, että äiti pysyy minun tukenani.

Samaa itseluottamusta, mielenrauhaa ja kehorauhaa toivon voivani tarjota omille lapsilleni heidän kasvaessaan.

Toisaalta juuri nyt minun pitäisi varmaan ensin opin antamisen sijaan ottaa oppia lapsistani. Minun pitäisi muistaa heidän ihastelevat hymynsä, kun en aina itse jaksa hymyillä omalle peilikuvalleni.

Sillä myönnän, että yllättäen näin kolmekymppisenä itsetuntoni on välillä ollut koetuksella. Vartaloni on kokenut isoja muutoksia, kun se on kantanut kolme täysiaikaista raskautta kuuden vuoden sisällä.

Kehoni ei ole enää samanlainen kuin se oli ennen raskauksia, eikä sen kuulukaan olla. Silloin tällöin se kuitenkin harmittaa, vaikka sitä kuinka yrittäisi ajatella positiivisesti. Vaikka tiedän, että ajatukset kohdistuvat vain omaan vartalooni, enkä esimerkiksi ikinä arvostelisi toista äitiä tai naista yhtä raadollisesti.

Pidän tärkeänä, etten anna lasteni näkevän epävarmuuttani omasta kehostani. Miten voisin samalla haukkua itseäni ja sen jälkeen uskottavasti kehua heitä? Miten voisin opettaa heille oman itsensä rakastamista ilman kunnollisen esimerkin antamista?

Peiliin katsoessa siis hymyilen, vaikkei juuri silloin peilikuva hymyilyttäisikään.

Ja ilmeisesti se myös toimii, sillä vähän aikaa sitten vanhin tyttäreni halasi minua ja henkäisi rauhallisesti: ”Äiti on niin ihanan pehmeä ja pyöreä.”

Kirjoittaja on kolmen ihmeellisen ihanan tyttären äiti.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion uusimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut